Latasin Muuttolintujen kevät -sovelluksen vuosi sitten keväällä. Pian sain jo alkavaa olkapäävaivaa, kun kuljin joka paikassa käsi ojossa äänittämässä sovelluksella lintujen ääniä.
Tunnistuksia on jo melkein 800 ja lajeja koko ajalta 66. Joukossa ainutkertaisiksi jääneitä havaintojakin, mutta tältä keväältä myös esimerkiksi peippoja ja kiuruja yhä uudelleen ja uudelleen. Että niillä on hienoja lurituksia.
Keväällä kun koiran kanssa kulki lenkillä peltomaisemassa, kiurujen ääntely lähenteli jo melkein melua.
Ja kun kotitiellä sekä sovellus että minä tunnistamme muutamien minuuttien aikana niin kiurun, töyhtöhyypän, kuovin kuin kurjen äänen, tuntuu, että on aika onnekas.
Pakko oli kyllä olla eri mieltä sen yhdestä juuri samalla kertaa tunnistamasta linnusta. Vai olisiko sittenkin ollut lehtopöllö liikkeellä ja minä en sitä vaan nähnyt (enkä kuullutkaan)?
Olin pitkään ollut lintujen tunnistamisessa sitä koulukuntaa, jonka mielestä on noin kolme lintulajia: pikkulintu, fasaani ja muu lintu.
Sovellus avasi ensin korvat kuulemaan viserrystä – se ei ollutkaan enää vain luonnon hälyä ulkoilun tai pihapuuhien taustalla. Sitten sovellus opetti erottamaan viserryksen seasta erilaisia ääniä. Nyt erotan jo siitä jopa lajeja (ainakin välillä).
On ollut hienoa oppia tunnistamaan näitä eläinmaailman edustajia, joiden kanssa jaan elinpiirini niin kotona kuin missä liikunkin. Kiihkeiden kirjosieppojen, lurittelevien mustarastaiden ja edestakaisin syöksähtelevien pikkuvarpusten. Pajulintujen, punakylkirastaiden, vihervarpusten. Keltasirkkujen, hemppojen, punarintojen ja hernekerttujen. Kalatiira tekee taidokkaita lentoliikkeitä joen yllä ja syöksyy äkkiväärästi kalan perään veteen.
Yllättävän vilkas siivekkäiden maailma avautuu jo kuntoradoilla, jopa niillä ihan kaupungin kyljessä sijaitsevilla. Metsäkirvisiä, tiltaltteja, hömötiainen jopa.
Juuri keväällä tuijotimme hippiäisen kanssa toisiamme silmästä silmään Rydön ringillä Kurittulassa. Se komeili oranssissa ”mohikaanitukassaan” puun oksalla eräässä kaarteessa.
Kun se monen sekunnin (?) jälkeen lennähti pois, oli pakko soittaa kotiin. Olin nähnyt hippiäisen!
Tunnistaminen on kiintoisaa itsessäänkin, mutta se vasta palkitsee, kun muistaa, että lintuhavainnot kartuttavat myös tieteentekijöiden tutkimusta.
Muitakin sovelluksia luonnontarkkailuun on. Yritän sitkeästi opetella myös sienestämään, ja Sienisovellus on ollut mahtava apu – kunhan muistaa, ettei yksinomaan sen tunnistusten perusteella poimi mitään pannulle. Jo pelkät kuvakulmat, valo ja moni muu tekijä saattavat muuttaa sovelluksen arviota lajista.
Myös esimerkiksi Seek-sovelluksessa saattaa käydä samoin, mutta terve epäily on muutenkin maailmassa hyväksi.
Pihan voikukan lehdeltä löytynyt karvamato oli Seekin mukaan heinähukka, Macrothylacia rubi. En ollut kuullutkaan tästä toukasta. Isona siitä tulee karvakehrääjä-niminen yöperhonen.
Minusta on hauskaa oppia jo yksistään siitä, mitä kaikkia lajeja on olemassa – ja että niitä on olemassa. Sovellukset tuovat luonnon lähemmäksi ja näkyväksi nykyihmiselle, joka ei välttämättä muuten koskaan tarkenna katsettaan siihen eikä kallista sille korvaansa.
Kati Uusitalo