Oripää/Myllykylä
Oona Tepponen
Kymmeniä kahvipurkkeja, kahvipannuja ja -kuppeja. Käsikäyttöisiä pyykkikoneita, sata moottorisahaa ja työkaluja, joita nuorempi sukupolvi ei välttämättä edes tunnista. Silitysrautoja, suksia, pumppuja ja vanhoja rekisterikilpiä. Poliisin vanha, rautainen piikkimatto, perunannostokone ja iso määrä suuntureita.
Tätä kaikkea ja paljon muuta löytyy Matin museosta Myllykylästä. Alkunsa museo on saanut tavaroista, joita Matti Selinin ympärille oli vuosien varrella kertynyt. Vuonna 1992 hän rakensi niille ensimmäiset hyllyt ja asetteli näytille.
– Tavaraa on aina ollut nurkissa, ja jostain tuli lisää, Selin naurahtaa.
Ensin esineet olivat näytillä pienemmässä piharakennuksessa, mutta kun maatilan sioista luovuttiin, Selin siirsi tavarat vanhaan sikalarakennukseen. Vuonna 1994 esineet olivat löytäneet jo paikkansa. Siellä ne ovat edelleen.
Listaa museon esineistä ei ole, ja määrästäkin on vain arvio: yhteensä niitä on yli 10 000.
Tavaran määrä voi tuntua käsittämättömältä. Käsittämättömältä tuntuu sekin, kuinka tarkkaan Selin muistaa tavaroiden historiaa. Mistä mikäkin on hankittu tai saatu, ja mikä missäkin on. Tarinoita riittäisi pitkäksi aikaa.
Selin on syntynyt, kasvanut ja käynyt koulunsa Myllykylässä, mitä nyt kävi välillä “sotaväessä” Haminassa. Elämäntyönsä hän teki maanviljelijänä työskennelleen lyhyen aikaa myös maitokuskina ja myllärinä. Myllykylästä hän muutti pois vasta 2000.
Tuolloin kotitilalle muuttivat asumaan tytär ja vävypoika. Talokaupan ehtona oli, että museo ja sen tavarat pysyvät.
Vuoden 1992 jälkeen Selin hankki tavaroita kirpputoreilta ja huutokaupoista. Kalleimpia ovat olleet maamoottorit. Suuren osan hän on saanut ihan ilmaiseksi, kun ihmiset ovat lahjoittaneet esineitä museoon.
– Kuparipannut ovat esimerkiksi olleet euron kappale, vaikka Huutokauppakeisari myy niitä melkein kolmellasadalla!
Enempää tavaraa ei museoon mahdu. Osa suuremmista koneista, kuten maamoottorit ja tappurit, ovat erikseen suulissa ja peltihallissa.
Usea museosta löytyvä tavara on aikansa tuote, eikä vastaavia enää edes valmisteta. Pahvista tehty rikkalapio ja puusta valmistettu polkupyörän vanne ovat esimerkkejä sota- ja pula-ajan kekseliäisyydestä.
Yhden esineen Selin haluaa esitellä ihan erikseen. Se on keraaminen alusta, jossa on pienet kolot tasan sadalle siemenelle. Kun alusta laitetaan veteen ja siemenet paikkoihinsa, pystyy nopeasti laskemaan, kuinka monta niistä on itänyt, ja niin saadaan itämisprosentti.
– Tämä on harvinainen ja hieno.
Museon vanhin esine taas on viety jo sisälle taloon, parempaan säilöön. Se on kaulinpuu vuodelta 1776. Pintaan on veistetty tekijän puumerkit.
– Minun äitini käytti tätä, mankeloi tyynyliinat. Se on kulkenut suvussa.
Tavallisesti museo on auki sopimuksen mukaan, mutta huomenna sunnuntaina se on kaikille avoinna kymmenestä kolmeen. Museon esineistön lisäksi paikalle tulijat voivat ihmetellä kattotiilten ja päreiden tekoa. Kumpikin onnistuu museosta löytyvällä laitteistolla.
Avoimilla ovilla juhlistetaan museon 30-vuotispäivää.
– Tämä tulikin yllätyksenä Matille. Sunnuntaina on sitten hyvä pitää näytöstä, yllätyksen järjestänyt vävy Jukka Tähkiö kertoo.
Paljon on ehtinyt muuttua 30 vuodessa, ja sitäkin pidemmässä ajassa. Enää metsurin ei tarvitse heilutella 16-kiloista moottorisahaa tai maanviljelijän erotella viljaa käsin. Pyykkikoneet ja monet muut laitteet on sähköistetty, eikä Pöytyällä tai Virttaalla enää valmisteta suksia.
– Siihen aikaan oli melkein joka kylässä suksitehdas. Pöytyällä oli Järvenmäki. Täälläkin hiihtokilpailuissa serkkupoika voitti ja sai palkinnoksi Lehtisen Viljon tekemät sukset. Lehtisen talo on ihan tuossa nurkan takana, Selin muistelee.
Paljon on muuttunut myös Myllykylässä. Vuosien varrella ihmiset ovat vaihtuneet ja uusia taloja on rakennettu. Selinkin on myynyt omista maistaan useita tontteja uusille asujille.
– Vanhat on kuolleet ja nuorta väkeä tullut tilalle. Melkein kaikki on muuttunut, ensi vuonna jo 90-vuotispäiviään juhliva Selin pohtii.
Museo kuitenkin on ja pysyy.