Myrskyluodon Maija. Ypäjän musiikkiteatteri. Käsikirjoitus Anni Blomqvist. Dramatisointi Jussi Helminen. Musiikki Matti Puurtinen. Ohjaus Anu Hälvä. Musiikin johto ja kapellimestari Samuli Jokinen. Koreografi Kia Lehmuskoski. Pukusuunnittelu Piritta Kämi-Conway. Lavastesuunnittelu Sampsa Jaakkola. Ensi-ilta 12.6.
Tunnustan, jännitin etukäteen. Lapsena nähdyt vilaukset Myrskyluodon Maijasta tv-sarjassa ovat saaneet minut karttamaan teosta. Maijan suru lapsen ja puolison hukuttua vaikutti silloin vahvasti ja Lasse Mårtensonin sävellys sarjaan saa kurkun kuristamaan edelleen joka kerta. Ja jos nyt kuolintapoja voi laittaa järjestykseen, niin hukkuminen (varsinkin jään alle) eivät kuuluisi suosikkeihini. Niin ja puolisonikin on kyllä nimeltään Janne.
Yllätyin Ypäjällä myönteisesti. Musiikkiteatterin Maija-versiossa harrastajien purjeissa on ammattilaistuulta ja katsoja saa myötäelää niin Maijan suvun ja yhteisön iloissa kuin suruissakin sopivin annoksin (muista toki nenäliina!).
Ypäjän Maija on napakkaa teatteria. Siinä ei ole tyhjäkäyntiä ja toisin kuin joskus harrastajateatterissa, kaikki ovat samassa tyylilajissa, eikä esimerkiksi muutamien kohtausten koomillinen meno ja tyypittely valu muihin. Maijan ja Jannen (Jari Torkkeli) keskinäinen kemia toimii ja näyttelijät ovat luontevia ja uskottavia. Niin on koko esityskin. Näyttämöllä on osaava yhteisö, ei kokoelma sooloja ja statisteja.
Maijat, Henrika Ojala vanhempana Maijana sekä Emmi Sundqvist nuorikosta ison perheen äidiksi kasvavana Maijana kantavat esitystä. He laulavat vahvasti ja heidän äänensä tuntuvat sopivan Matti Puurtisen säveltämän ja sopivan modernin musiikin tulkeiksi. Maijojen laulua kuuntelisi vaikka enemmänkin, niin sävykästä se parhaimmillaan on.
Erityisen koskettava on huomata, miten nuori Maija alkaa vähitellen kuulla ”itseään”, siis vanhempaa Maijaa, joka ikäänkuin tulkitsee ja sanoittaa katsojalle näytettyjä Maijan elämäntilanteita.
Toteutus on pelkistetty, mutta onnistunut. Pyörivää näyttämön osaa käytetään hyväksi oivaltavasti merikohtauksissa, mutta sen paikka on rajoittanut varmasti luodon ja Maijan lapsuudenkodin sijoittelua. Näyttämön laidoille istutetut tapahtumat saattavat katsomon sivuilla paikoilta jäädä katsomokatoksen tukipalkkien taakse.
Kaikkea ei selitetä puhki ”tää menis nyt tänne”-tyyliin. Esityksessä ja dramatisoinnissa on luotettu siihen, että kaikkea ei tarvitse sanoin selittää ja samalla vältytään repliikkimaratoneilta.
Ja tuskin sanoillakaan voisi väkevämmin kuvata pienen Mikaelin (Venla Gardemeister) kuolemaa ja äidin luopumisen surua kuin Ypäjän musiikkiteatterin suruhuivisten hahmojen rakentamalla ”kuljettimella”.
Tanssilla ja saaristolaiselämän askareita jäljittelevillä liikkeillä näyttämöä täytetään joukolla niin, että repliikit ja laulut eivät näyttäydy pelkkänä soololaulajien patsasteluna. Musiikkiteatterin metsikössä asuvien rastaiden ja peippojen laulun oheen olisi voinut tuoda meren ja Maijan ja Jannen oman luodon tuntua vaikkapa ääninä enemmänkin, niin paljon luonnosta kuitenkin puhutaan.
Nykykatsojalle luonnon enteiden tarkkailu ja kirkon entisaikainen kovin julma ote ihmisestä tuntuvat tietenkin vierailta – miten paljon kirkon (nykyihmisen korvissa mielivaltaisilta tuntuvat) säännöt ovatkaan aikoinaan aiheuttaneet ihmisille ahdistusta.
Toinen näytös ei nouse siivilleen ihan kuin väkevä ensimmäinen näytös. Jäinkin miettimään, että oliko väliaika tavallaan väärässä kohtaa – Mikaelin kuolema ja tulipalo olivat isoja ja dramaattisia kohtauksia ensimmäisessä näytöksessä, mutta vastaavaa kohokohtaa ei rakennu jälkipuolelle. Maijan ja Jannen rakkauden syvyyttä todistellaan kauniisti, mutta Jannen kuolema ei nouse yhtä vahvaksi kokemukseksi ja jälkimmäisessä näytöksessä on ehkä pienen pikakelauksen tuntua.
Kotiin Ypäjältä lähtiessä mielessä on ihmisen ikiaikainen ja niin monet liian aikaisin yllättävä kysymys: miten jaksaisi elää ilman rakkaitaan?
Sitä joutuu liian moni miettimään tänäänkin.
Kati Uusitalo