Asioiden arvo on suhteellista. Toinen kuluttaa ilomielin vähätkin rahansa johonkin itselleen tärkeään ja toinen ei maksaisi samasta asiasta mitään, oli varaa tai ei. Kolmannen mielestä kaiken muun paitsi hänen oman työnsä ja sen hedelmien pitäisi olla ilmaista.
Neljättä ei koko pohdinta kiinnosta, koska hänellä joko ei ole rahaa ollenkaan tai on sitä muutamakin tili täynnä.
Viime viikkoina on keskusteltu kesätapahtumien ja -vieton kalleudesta. Festivaalilippujen hintoja on ruodittu ja esimerkiksi somevaikuttaja siunaili muutaman lapsen ja aikuisen seurueen viiden tunnin huvipuistoreissun noin 300 euron hintaa rannekkeineen ja välipaloineen ( Ilta-Sanomat 14.7.). Sisäänpääsyn hinta on eri arkena ja viikonloppuna.
Se on totta, että harvan lompakko kestää ainakaan useampia monen sadan euron huvireissuja per kesä, mutta saman asian voi kysyä niinkin, että mitä kesän kuuluisi maksaa?
Jos nyt ei lähdetä siitä, että kaiken pitäisi olla ilmaista ja valtion kustantamaa, voi ilman kauppatieteen peruskurssiakin ottaa huomioon sen, että Suomen oloissa moni huvittelupaikka joutuu tekemään tulonsa kesäkuukausien aikana ja hinnan määrää myös kysyntä, eli millä euromäärällä liput menevät (vielä) kaupaksi.
On perheitä ja lapsia, joille euron tai muutamankin irrottaminen huviin voi olla liikaa. Heidän korvissaan kolmensadan reissu on utopiaa ja ”kyllähän ilmaiseksikin löytyy koettavaa”-vakuuttelut alentuvaa lässytystä.
Raha on kynnys, jonka korkeus ei ole aina oma valinta.