Rovastin Simcasta riitti juttuja – Hunnaan museolla muisteltiin elämää alastarolaisten huoltoasemien ympärillä

0
Kun huoltoasemista puhutaan, väkisinkin pitää käydä läpi myös entisaikain autokanta. Yleisöllä riitti muistikuvia pirsseistä lähtien ja yli 40-vuotisesta työskentelystään asemilla kertonut Tauno Huotilainen muisti aika monta.

– 15. kesäkuuta 1962 aloitin, Tauno Huotilainen kertoo yli 40 vuoden työrupeamastaan alastarolaisilla huoltoasemilla Hunnaan kotiseutumuseon kesäsarjassa.

Hän pääsi Allan ”Aapi” Jalosen huoltoasemalle töihin oppisopimuksella heti koulusta päästyään – kun ei ollut lukuhaluja ja elämäntilanne edellytti, että töitä oli löydyttävä.

– Opetuspuoli oli sellainen, että Aapi sanoi, että tossa on haalari ja tossa lakki, pistät trasselia taskuun ja rupeat hommiin.

– 29 ja puoli vuotta olin Essolla hommissa, ja sitten kun Aapi jäi eläkkeelle, loppuivat minunkin työt. Teboilille tuli yrittäjäksi Loimaan TB:n entinen yrittäjä Saarikon Antti, jota pääsin tuuraamaan, kun hän piti kolme kuukautta joka kesä lomaa. Kun hän jäi eläkkeelle, jatkoin siellä.

Huoltoasemaa alkoi pitää Lehtilän Jaakko Mellilästä.

– Silloin oli jo rengastyökoneita jo ja jopa pesulinja. Viimeisinä aikoina tuli jo niin paljon tekniikkaa mukaan, että olin oikein tyytyväinen, että tuli eläkeikä vastaan.

Jalosen asema oli ensimmäinen Alastarolla, ja se valmistui 1957.

– Silloin Alastarolla oli yli 6 000 asukasta, Tauno Huotilainen suhteuttaa.

Palveluja oli leipomoista, vaatekorjaamoista ja kelloliikkeistä alkaen. Automiehille ja autoille niitä ei kuitenkaan juurikaan ollut, vaikka autot rupesivat yleistymään.

Esimerkiksi Osuusliikkeestä sai nytkyttää polttoainetta käsipumpulla ja Oiva Kankareen bensakioskin 1950-luvun alusta muistaa ainakin jutuista moni museolle saapunut kuulijakin.

– Mieleen on niin jäänyt hänen polvimittainen keltainen työtakkinsa. Bensaa hän myi ja jotain tarvikkeitakin. Ojanteessa on tänä päivänäkin monttu, johon pystyi auton ajamaan ja siinä sai öljyt vaihdettua ja nippoja rasvattua.

Pajoja oli ympäri pitäjää useita, ja niissä pystyttiin jotain tekemään autoille, ainakin Virtasen pajassa Mälläisissä. Muun muassa Matti Mäkistä pidettiin hyvänä peltiseppänä. Kerran eräs isäntä oli vähän autoansa kolhinut ja oli Mäkiseltä kysynyt, miten auton saisi korjattua.

– Menetelmiä on useampia, mutta pääasiassa vasaralla, Tauno Huotilainen sanoo miehen vastanneen.

Autokanta oli siihen aikaan itäpainotteista.

– Mosseja, Skodia, Wartburgeja. No joku Saab oli ja joku piikkinokka-Volvo, Tauno Huotilainen listaa ja kysyy yleisössä istuvalta Juhani Yli-Urpolta tämän isän autosta.

– Kuuskymppinen Ford ja 170 Mersu, hän kertoo ja Mersun Tauno Huotilainen sanoo hyvinkin muistavansa ja pian käydään läpi muukin kylän silloinen autokanta pirsseistä lähtien.

Rovasti Rintamäen Simcasta riitti juttua useammalla. Pertti Levonen kertoi, että kerran autosta oli ollut rengas rikki ja Allan Jalonen oli sanonut tälle, että kuulkaas rovasti, tätä ei voi enää paikata, kun sisärengas oli vilkkunut vanteen raosta.

Rovastia uuden renkaan ostaminen harmitti ja hän sanoi paikalla olleelle Eino Mattilalle, että jos autoilija Mattila sanoisi nyt sen sanan, jota hänen ei sovi sanoa.

Niin oli Mattila tehnyt.

– Kerran Rintamäki sanoi Mattilalle, että kyllä hän autoremontitkin tekisi itse, mutta kun hänellä ei ole oikein sellaisia vaatteita. Mattila sanoi sitten, että kuule jos kerran väkisin teet, niin sitten on vaatteita, Tauno Huotilainen kertoo ja muistaa, että siihen aikaan kaikki autot ruostuivat, mutta Simcat erityisesti.

Rovasti oli kuin olikin kerran tehnyt itse remonttia autoonsa – kun ajovalon lampun ympäriltä oli pelti ruostunut, hän oli harsinut sen paikalleen rautalangalla.

Rintamäen usko Simcaan ei silti horjunut.

– Rippikoulussa rovasti sanoi, että kun pojat auton ostatte, ostakaa Simca, siinä on nyt hyvät pellitkin, Pertti Levonen kertoo.

Seuraavakin kirkkoherra, eli Larkovuo, oli Tauno Huotilaisen mukaan miellyttävä asiakas. Tämä tosin muistutti pitkään asentajaa tälle kerran sattuneesta unohduksesta.

– Kuinka onnistuinkin öljyjä vaihtaessa jättämään mittatikun laittamatta takaisin. Kun sen huomasin, täytyi kovalla vauhdilla lähteä perään. Sen jälkeen Larkovuo muistutti aina huoltoon tullessaan, että niin muistatko sen mittatikun laittaa takaisin.

Länsiautoja rupesi tulemaan 1960-luvulla.

– Englannista tuli aika paljon, pääasiassa susia kyllä. Pikkuhiljaa tuli ”pompannappia”, Fiat kuusisatasta ja muuta.

Autot vaativat vuosikymmeniä sitten huoltoa aika tavalla enemmän kuin nykyään.

– 2500 kilometrin välein öljynvaihto ja tulppien vaihto ja tuhannen kilometrin välein tulpat puhdistettiin. Lehdessä saatettiin myydä 60 000 ajettua autoa, ja kertoa, että moottoriremontti on tehty, Tauno Huotilainen kertoo ja muistaa, että nippojen rasvausta oli paljon.

Kerrankin aseman pihaan oli ajanut nelivetoinen tukkivehje Vanaja ja kuski oli pyytänyt nippojen rasvausta. Kun hommia ei ollut ruuhkaksi asti, aseman omistaja Jalonen oli ottanut työn tehtäväksi.

– Kaveri sanoi, että laske sitten, kuinka monta nippaa saat rasvattua. Pääsin pikkasen päälle sadan.

Kuski oli kehunut, että aika hyvin. Vanajassa kun oli nippoja kaikkiaan peräti 126.

– Kai maksettiin per nippa, Juha Helin heittää yleisöstä ja kysyy, miten monimutkaisia remontteja ennen huoltoasemilla tehtiin – avattiinko oikein koneitakin?

– Ei oikein, mutta jarruja, ohjauslaitteita, iskareita, jousia korjattiin, Tauno Huotilainen luettelee tyypillisiä asentajan silloisia töitä.

Asemat olivat myös ajanviettopaikkoja. Niille tultiin jopa päivittäin pelaamaan korttia porukassa ja vaihtamaan kuulumisia.

– Haanperän Vihtori kävi Essolla lähes päivittäin ja joka kerta heille tuli Aapin kanssa jumalaton riita.

– Kerrankin Vihtori sanoi, että ohhoh, onpas sulla kallista bensaa ja kertoi olleensa Humppilassa edellispäivänä tankkaamassa ja väitti siellä olleen erikoistarjous, jossa bensa ei maksanut mitään, mutta kamman sai kaupan päälle.

Ja taas riideltiin – kuulemma niin, että kaikki kuului hyvin tielle saakka.

Eräällä vampulalaisella Leppälän Hannulla oli Renault 4, eli ”puukenkä”. Siihen aikaan linja-autoja tuli Turusta monta päivässä ja jos piti osia tilata, niitä tuli nopeasti.

– Hannu ei lähtenyt välillä pois huoltoon tullessaan, vaan haki Pohjan kaupasta makkaraa ja limonaadia ja meni pannuhuoneen päällä olleeseen niinsanottuun trasselikoppiin. Söi siellä ja rupesi nukkumaan.

Kun saapuneet osat olivat paikoillaan, Leppälä taas lähti.

Renun ostamiseenkin liittyy juttu. Niitä myytiin Turussa vain kahdessa liikkeessä, ja ensimmäisessä pussihousuisen ostajan ei vissiin uskottu olevan tarpeeksi varakas, ja autoa ei hänelle myyty.

– Toisessa hän vaati saada nimenomaan näyteikkunassa olleen Renun, vaikka myyjä oli todennut, että kyllä varastossakin samanlaisia on.

Hän oli vaatinut saada ostaa myös yhden kierroksen vara-lokasuojia ”kun ne ruostuu kumminkin”.

Toista huoltoasemaa Alastarolle alkoi rakentaa Oiva Kankare vuonna 1958.

– TB:llä oli ilmeisesti alunperinkin jo rengastyö- ja muita koneita, mutta Essolla ensalkuun ainoa rengastyökalu oli rengasraudat ja leka. Niillä kaikki mätkittiin vanteille, myös kuorma-autojen ja traktoreiden renkaat, Tauno Huotilainen kertoo ja toteaa, että kyllä se ihan täystyöstä kävi.

Varmasti kävikin, ja kun autoissa ei ollut kaksia pyöriä, työ oli hidasta, kun samalla piti vaihtaa vanteita.

– Monena vuonna ensilumi tuli pyhäinmiesten päivänä marraskuun alussa. Pyhien viettoon tulleet muualle muuttaneet ottivat renkaat mukaan autoon ja taas Aapi ilmoitti, että tuletko rengastöihin pyhänäkin.

Talvirenkaita oli jo 1950-luvun lopulla, Hakkapeliittaa esimerkiksi.

– Vetäviin pyöriin niitä laitettiin, mutta hyvin suuri osa ajeli kesärenkailla ympäri vuoden. 1960-luvun lopulla talvirenkaat rupesivat yleistymään ja 1970-luvulla tulivat nastat.

Nastat eivät kuitenkaan olleet valmiina renkaissa, vaan ne tulivat huoltamolle erikseen ja niitä kiinnitettiin erilaisilla pyssyillä.

– Ensin porattiin reikä ja siihen painettiin nasta. Monesti Aapi rupesi nastoittamaan, kun asiakkaat olivat lähteneet.

Ja kuulemma aamulla vielä oli aseman sisällä niin paljon savua, ettei meinannut ulos nähdä.

Renkaiden kestävyys oli toista luokkaa kuin tänäpäivänä. Eräs Nokian renkaiden malli kului tavallista nopeammin – mutta ei ehkä sentään niistä Alastarolla puhutun jutun vauhdilla.

– Asiakas lähti käymään Turussa uusilla renkailla ja Oripäässä sakot, kun oli siliät renkaat.

Rengaskehityksen hän sanoo olleen valtavaa työuransa aikoina.

– Vanteet olivat pehmeitä, mutta renkaat kovia. Siinä kun rautojen kanssa väänteli, moni asiakas katseli hyvin murheissaan vieressä, kun vanteen reuna oli solmussa monesta kohtaa. Mutta ei sille mitään mahtanut.

– Minulla on tallessa lasku, kun on Jalosen Allanin asemalta 1957 ostettu yhdeksän litraa bensaa isän moottoripyörään, Pertti Levonen kertoo ja porukalla ryhdytään haarukoimaan sitä, onko bensa ollut ennen yhtä kallista kuin se nyt tuntuu olevan.

Tauno Huotilainen muistaa, että kun hän aloitti työt vanhan markan aikaan, bensa maksoi 49–51 markkaa litralta. Se olisi nykyrahassa noin 1,3 euroa.

– Esson aikanakin kun puhuttiin jostain lakosta tai muuten arveltiin, että bensan hinta nousee, niin kyllä bensakauppa kävi. Saunanpadat ja kaikki ajettiin täyteen, kun pelättiin, että bensa loppuu.

Lehtori Vilppo oli kerran kerran tällaisessa tilanteessa hamstrannut bensaa urakalla.

– Varmaan kahden litran astia oli pienin, mihin hän sitä haki.

Kun tilanne normalisoitui, hän oli poikennut kysymään Allan Jaloselta, että ostaisiko tämä bensan takaisin.

– Aapi sanoi siihen, että meille tulee bensa säiliöautolla ja että me ennemminkin vaan myydään sitä.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän