Näin eilen somessa hauskan sarjakuvan. Siinä oli sammakko. Ensimmäisessä ruudussa sammakko katsoo itseään peilistä ja sanoo: Näytän niin hyvältä kuin pystyn. Toisessa ruudussa hän istuu tietokoneella ja sanoo: Työskentelen ahkerasti. Kolmannessa ruudussa hän maalaa ja sanoo: Ilmaisen itseäni. Viimeisessä ruudussa hän sanoo: Yritän parhaani.
Hauskan sarjakuvasta teki se, että sammakko on kaikissa ruuduissa erittäin kiukkuisen näköinen. Häntä harmittaa, siivosti sanottuna.
Oli ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen, ja avasin pitkästä aikaa tietokoneen – ja hetken jouduin miettimään, mikä työkoneen salasana taas olikaan. Onnekkaat ovat vielä lomalla, joten toimistolla on aika rauhallista ja kahvit saa keitellä itse. Vain vanha pöytätuuletin surisee.
Toimistolla ei ole kovin hyvä ilmastointi, joten sain hikoilla ensimmäisenä työpäivänä aivan kirjaimellisesti. Yllä oli kevyt kesämekko. Tuntui jotenkin väärältä naputella sähköposteja, kun ulkona paistoi aurinko ja lenkkarissa oli vielä hiekkaa edelliseltä rantareissulta.
Miten loma meni? kollega kysyi. Siten, että olisin voinut jatkaakin vielä, vastasin.
Samastuin sarjakuvan sammakkoon. Yritän parhaani, mutta siihen energia ehkä sitten meneekin – sen päälle ei jaksa enää hymyillä. Sellainen oli myös kesäloman jälkeinen ensimmäinen maanantai, vaikka loma olikin ollut virkistävä. Onneksi tyhjässä toimistossa saattoi kiroilla ääneen, kun tulostin meni taas jumiin. Niin, lomaa olisi toden totta voinut vielä jatkaa.
Kesälomasta puhutaan palautumisen aikana. Että se on kesäloman tarkoitus, palautuminen. Vähän surullinen ajatus – tärkeintä on ladata akkuja, että jaksaa taas työskennellä, sen sijaan että tarkoitus olisi vain nauttia elämästä. Toki ne ovat usein sama asia, paitsi ehkä silloin, jos on loman alussa niin väsynyt, että vain lepää sohvalla orastavaa burnoutia pois. Näiden henkilöiden kanssa toivoisi, että he voisivat jotenkin keventää vuoden työkuormaa niin, että siitä elämästä jaksaisi nauttia arkenakin.
Mutta vaikka työhönsä olisikin pääasiassa tyytyväinen, on kohtuutonta odottaa, että aina hymyilyttäisi tai toimistolla tekisi mieli tanssia koneelta tulostimen luo. Joskus on vain tervettä antaa suupielten laskea ja vähän vaikka kirotakin. Huomaamatta väkisin väännetty positiivisuus voi kääntyä negatiivisen puolelle, jos aina vaatii itseltään aurinkoista asennetta. Ajattelen, että kiukutteleva sammakko ehkä toivoi jonkinlaista armoa ympäriltään ja ehkä itseltäänkin. Kyllä tässä yritetään, työnteon päälle harrastetaankin, ja se saa luvan olla tarpeeksi.
Sitä paitsi – ihminen voi antaa vain parhaansa. Jos ihmisellä on voimistaan jäljellä 40 prosenttia, ja hän antaa kaikkensa, hän on silloin antanut sata prosenttia.
Tästä se taas lähtee. Aina ei hymyilytä, mutta yritän parhaani.
Mira Kreivilä