Suomalaisilta ei juhlan aiheita puutu. Ihan kaikella kumisaappaiden käytöstä korvapuusteihin tuntuu olevan oma päivänsä. Tänään vietetään kuitenkin hyvin keskeistä juhlapäivää, nimittäin Suomen luonnon päivää.

Veikkaan, että aika harva hinaa siniristilipun tankoon elokuun viimeisen lauantain kunniaksi, sillä luontoa pidetään jossain määrin itsestäänselvyytenä. Usein toisteltu fraasi on, että joka toisella suomalaisella on lähimpään metsään matkaa alle 200 metriä. Osa on jo ottanut aamuannoksensa metsää kävelemällä postilaatikolle, kun taas osalle metsään pääsy vaatii tietoista hakeutumista.

Suomen luonnon päivää on pohjustanut puunhalausviikko. Puut ja metsä ovat olleet paljonkin tällä viikolla esillä, mutta surullista kyllä, ei teemaviikon ansiosta. Runkojen rutistelun sijaan pitkin viikkoa on pyritty selvittämään, miksi joku päätti pyllistää luonnolle ja puunkaadon ohessa jyrätä muutamia tuhansia uhanalaisia raakkuja kuoliaaksi.

Netin neropatit ovat ennättäneet jo muistuttamaan, että raakkuja eli jokihelmisimpukoita tavataan jopa 150:ssä virtavedessä, ja nyt tuhon kohteeksi joutui niistä vain yksi. ”Maallikkoasiantuntijuutta” hölmöimmillään.

Kun puhutaan uhanalaisista lajeista, monille mieleen nousevat ensimmäiseksi liito-orava (ympäristöministeriön ohjeellinen sanktio listijälle 1 009 euroa yksilöltä), saimaannorppa (9 755 euroa) ja naali (7 400 euroa).

Loimijoessa elävän vuollejokisimpukan tahallisesta hävittämisestä täytyy maksaa 50 euroa eli saman verran kuin esimerkiksi närhen tappamisesta. Jokihelmisimpukan arvo on ympäristöministeriön asetuksessa yli kymmenkertainen vuollejokisimpukkaan nähden, 589 euroa.

Loppujen lopuksi on kapeakatseista keskittyä vastakkainasetteluun, uhanalainen eliöstö vs. metsänhoito, tai edes metsäjätti Stora Enson vastuuseen ja siihen, millaisia korvauksia hävityksestä on oikeudenmukaista joutua pulittamaan. Oikoreitti raakkujoen yli on vain yksi tapa, jolla ihminen voi osoittaa piittaamattomuuttaan ympäristöstä. Ihan samaan saaviin kaatuu kaikki järjestelmällinen törttöily, jolla aiheutetaan harmia ekosysteemille.

Stora Enso maksakoon kiltisti kompensaatiota aiheuttamastaan tuhosta, mutta kaikkien suomalaisten omatuntoa ei sillä keinoin puhdisteta. Monella näyttää olevan edelleen pokkaa osoittaa, että ”viherpiiperrys” ei paljon hetkauta. Arkisimmillaan välinpitämättömyyden jälkiä on löydettävissä joka paikasta, minne luomakunnan kuninkaat ja kruununperilliset ovat kylväneet kaikenlaista ryönää.

Ympäristön arvostaminen ei ole välttämättä aina tekoja vaan se voi olla tekemättä jättämistäkin. Sellaisen luontoaktivismin luulisi sopivan laiskemmallekin. Älä heitä roskia luontoon, älä tuhlaa rahojasi turhaan krääsään, äläkä ainakaan aja metsäkoneella raakkujoen yli.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän