LOIMAA Jatta Suominen on työskennellyt 36 vuotta Valloxilla. Kahden vuoden päästä hänen on aika hyvästellä työkaverit, sulkea asiakaspalvelun tietokone ja palauttaa avaimet.
Työstä on kehkeytynyt osa identiteettiä, ja siksi ensimmäinen aamu eläkeläisenä voi olla pienen kriisin paikka. Suomisella on kuitenkin suunnitelma: taide saa täyttää päivät sitten, kun sisällön voi määrittää itse.
Toteuttamista odottavia ideoita on jemmassa valtava määrä. Voi hyvänen aika sentään, on Suomisen naurunhelähdyksellä kuorrutettu vastaus siihen, paljonko aiheita tulee pistettyä ylös.
– Onneksi kännykkään saa tehtyä erilaisia albumeita, Suominen tuumaa ja kertoo käyttävänsä valokuvia muistilappuina.
Huittisissa varttunut Suominen kokee olleensa lapsesta asti luova, mutta neljän lapsen äitinä arki oli pitkään yhdenlaista taiteilua. Omille harrastuksille ei jäänyt aikaa.
Viitisen vuotta sitten Suominen rohkaistui Loimaan työväenopiston raku-keramiikkakurssille. Sittemmin kursseja on kertynyt ja materiaalit sekä menetelmät ovat monipuolistuneet. Rakun rinnalle ovat tulleet perinteiset keramiikkatyöt, saven rinnalle maalaus. Olisi ihana päästä kokeilemaan patsaiden muovaamista, Suominen tuumii, eikä hän vierasta muitakaan uusia aluevaltauksia.
– Jos lukemisesta sanotaan, että se kannattaa aina, niin ajattelen, että myös käsillä tekeminen kannattaa aina. Kun ajatellaan nykymenoa ja sitä, että voit olla vaikka neljä tuntia puhelin kädessä ja selata somea, niin sen ajan voisi käyttää luomalla jotain.
Taiteilussa vauhtiin päässyttä Suomista kauhistuttaa ajatuskin siitä, jos pursuilevaa mielikuvitusta ei saisi kanavoitua mihinkään. Luomisen tuskasta hän kärsii harvoin. Hahmoton pala savea alkaa kuin itsestään hakea muotoaan olentona, jolla on usein nimi jo ennen ensimmäistä uunipolttoa. Nimiä ja tarinoita putkahtaa mieleen samalla, kun juttelee muiden keramiikkakurssilaisten kanssa.
– Se on todella arvokasta, että on ryhmä ympärillä. Annamme toisillemme palautetta pyydettäessä, ja toisilta saa vinkkiä, miten joku toinen on ratkaissut itselle vaikealta tuntuneen asian. Vaikkapa jokin lieriön tekeminen, sehän lätsähtää helposti.
Suominen kuvailee itseään melko nopeaksi saven työstäjäksi. Ripeydestä on etua, sillä savi kuivuu, jos viimeistely venyy. Taulujen maalaamisen kanssa ei tarvitsisi pitää niin hoppua, mutta siveltimen varressakin Suominen on vauhdikas.
Kun Suomisen tytär tilasi äidiltään ison taulun kotinsa porraskäytävään, Suomisilla soi viikon verran jazz ja kookas taulu oli valmis. Siinä katsojan mielikuvitusta kutittelevat ihmiskasvonpiirteet ja taivaankappaleet.
Nykytaiteen vapaus lämmittää Suomisen mieltä. Kaiken ei tarvitse olla esittävää, vaan katsojan tulkinnalle jätetään tilaa. Hän nostaa esimerkiksi loimaalaisen Klaus Kopun, jonka teoksia hän pitää todella puhuttelevina.
Suominen ei halua omissa töissäänkään alleviivata sanomaa. Ehkä parhaiten se tulee esiin miniän väitöskirjaan suunnitellussa kansikuvassa. Tutkimus käsittelee papilloomavirusta ja syöpää.
Keraamista valmistujaislahjaa työstäessään Suominen kypsytteli myös ideaa kannesta, johon miniä toivoi vauvaa, äitiä, kohtua, virusta ja tukiverkkoa. Tukiverkkoja tarvittiin kannenkin toteutuksessa, kun valmistujaislahjasta jalostettiin ensin valokuva ja sen jälkeen pojan avustuksella digitaideteos.
Maalauksellinen lopputulos oli vaikuttava niin tohtoriksi väitelleen kuin taiteilijan itsensäkin mielestä.
– Ei minulla varmaan muuta keinoa olisikaan saada nimeni väitöskirjan kanteen, Suominen naurahtaa.
– Mutta tällaiseenkin olen päässyt mukaan keramiikkaharrastuksen myötä.
