LOIMAA 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Lounais-Suomen Lapuanakin tunnettu Loimaa oli valkoisen Suomen tyypillinen tukialue. Lapuan liike puolestaan tunnetaan kyyditystoiminnastaan eli muilutuksista. Loimaalla kyyditystoiminnan keskukseksi muodostui keskustassa sijainnut Markkulan koneliike, joka luovutti autoja muiluttajien käyttöön.
Kyydit suuntautuivat usein naapurikunnan Oripään puolelle, mutta Loimaan työväenyhdistyksen puheenjohtajan Yrjö Mäkelän muilutusmatka vei vuonna 1930 aina Forssasta Hämeenlinnaan ja sieltä Neuvostoliittoon.
Mäkelän väitetty epäisänmaallisuus oli ilmennyt tapana levittää hyviä uutisia Neuvosto-Venäjästä. Ilmeisesti vasemmistolehdistä saamiensa tietojen perusteella hän oli kehunut naapurimaan työläisten hyviä palkkausoloja ja hyvää järjestystä. Samalla hän oli esittänyt parjaavia tietoja oman maansa työläisten oloista ja Suomen liian porvarillisesta yhteiskuntajärjestyksestä.
Kun seppänä työskennelleen Mäkelän työtoverit olivat varoittaneet häntä kyydityksen mahdollisuudesta, aatteen mies ei ollut ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa. Tytär Raija-Liisa Mäkelä sanoo isänsä vedonneen siihen, ettei hän ole rikkonut lakia tai tehnyt muutakaan väärää.
– Hän oli yöllä kotona nukkumassa, kun hänet vietiin 30. kesäkuuta 1930.
REILU vuosi myöhemmin rajan taakse lähti myös Mäkelän kihlattu Ellen Simola, mutta vapaaehtoisesti. Naimisiin pari meni vuoden 1931 syksyllä Petroskoissa.
Raija-Liisa Mäkelä kertoo, etteivät elinolot olleet kummoiset Neuvostoliitossa, sillä ruokaa oli rajoitetusti ja leipäkin oli mustaa ja monesti raakaa. Kun pariskunnan esikoinen Kimmo syntyi vuonna 1933, perhe muutti Petroskoista Vilga-nimiseen taajamaan, josta Yrjö Mäkelä sai sepän töitä paikalliselta konepajalta ja Ellen postikonttorista. Yrjö oli liittynyt vakaumuksensa mukaisesti puolueeseen.
Vuonna 1937 pienen perheen elämä muuttui lopullisesti. Neuvostojohtajan Josif Stalinin vainot niin sanottuja kansanvihollisia kohtaan kiihtyivät siihen pisteeseen, että Ellen oli ehdottanut miehelleen ”katoamista” toiselle paikkakunnalle. Jo toistamiseen Yrjö vetosi syyttömyyteensä, eikä halunnut lähteä mihinkään. Se koitui hänen lopulliseksi kohtalokseen. Yrjö Mäkelä haettiin kotoaan jouluaattona vuonna 1937.
– Hän vakuutti äidilleni palaavansa pian. Hänhän ei ollut tehnyt mitään laitonta tai väärää. Näiden sanojen ja oven paukahduksen jälkeen äiti kertoi pyörtyneensä.
Kuukausi Yrjö Mäkelän pidätyksen jälkeen tytär RaijaLiisa Mäkelä syntyi isättömänä tammikuussa 1938.
Ellen Mäkelälle oli alusta asti selvää, ettei mies enää palaa matkaltaan. Mihin perheenpää vietiin, siihen vuonna 1977 Petroskoissa kuollut vaimo ei koskaan ehtinyt saada vastausta.
KÄÄNTÄJÄNÄ, toimittajana ja kirjailijana työskennellyt Raija-Liisa Mäkelä kertoo Karjalan Sivistysseuran Karjalan Heimo -lehteen kirjoittamassaan artikkelissa vuosien 1985–1986 perestroikan ajan olleen lyhykäisyydestään huolimatta antoisa.
Presidentti Mihail Gorbatšovin aikana ilmapiiri maassa lientyi, sensuuri lakkautettiin ja KGB:n arkistot avattiin väliaikaisesti. Lisäksi 1980-luvun lopussa Moskovassa perustettu Memorial-yhdistys aloitti totalitarismin historian tutkimisen ja ihmisoikeuksien puolustamisen. Petroskoissa Memorialin johtohahmoiksi nousivat historioitsija Juri Dmitrijev ja Eila Lahti-Argutina, jonka isä oli loikannut 1930 Neuvostoliittoon ja kuollut myöhemmin pakkotyöleirillä.
Vainojen uhrien nimiä alkoi löytyä yhä enemmän, kiitos Lahti-Argutinan sinnikkyyden. Hänen ansiostaan päivänvaloon saatiin 10 000 suomalaisen nimet. Sen sijaan katoamispaikat pysyivät edelleen pimennossa.
Joukkohautoja alkoi löytyä Dmitrijevin peräänantamattomien maastotutkimusten ansiosta. Kesällä 1997 löytyi teloituspaikka Karhumäen lähistöltä, minne oli haudattu paitsi Solovetskin vankileiriltä tuotu yli tuhannen vangin erä myös yli 900 suomalaista niin kutsuttua kansanvihollista. Paikka sai nimen ja syksyllä 1997 sinne perustettiin Sandarmoh-niminen muistohautausmaa.
Sinne oli päättynyt myös Loimaan työväenyhdistyksen puheenjohtajan Yrjö Mäkelän maallinen matka vastavallankumouksellisesta agitaatiosta syytettynä. Tuomio oli pantu täytäntöön ampumalla 10. helmikuuta 1938.
Lähteet: Raija-Liisa Mäkelän haastattelu; Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset 1930; Raija-Liisa Mäkelä: Minä, muilutetun tytär. Puoli vuosisataa Neuvostoliitossa; Raija-Liisa Mäkelä: artikkeli Karjalan Heimo -lehdessä ”Sandarmohin suomalaiset – suuren hämäyksen uhrit”.
Tytär muutti vanhempiensa synnyinmaahan puoli vuosisataa myöhemmin
HELSINKI Kun Yrjö Mäkelä oli vangittu ja viety kuolemaansa, Ellen Mäkelä menetti niin sanotun kansanvihollisen vaimona sekä työnsä että kotinsa. Loimaalaissyntyinen Lauri Saario ja hänen Aune-vaimonsa ottivat ensi hätään Ellenin sekä hänen viisivuotiaan poikansa ja vastasyntyneen tyttärensä hoteisiinsa, mitä Raija-Liisa Mäkelä muistelee lämmöllä kirjassaan Minä, muilutetun tytär.
– Se oli niihin aikoihin teko, jonka rohkeutta en ole lakannut ihmettelemästä: Lasse-setähän antoi suojan kansanvihollisen perheelle.
Saariot asuivat Petroskoista 30 kilometrin päässä sijaitsevassa Matroosa-nimisessä metsätyötaajamassa.
Myöhemmin monien vaiheiden jälkeen Ellen Mäkelä asettui lapsineen Sortavalaan. Raija-Liisa Mäkelän mielestä valinta oli paras mahdollinen.
– Puhuimme äidin kanssa suomea, vaikka monissa muissa perheissä ei näin tehty. Näin meistä tuli suomalaisia.
Vaikka elämä alkoi pikku hiljaa kohentua, Mäkelä kertoo koulun lämmittäjäksi pestautuneen äitinsä palkan olleen yhteiskunnan alimmalla tasolla. Pientä lisätuloa kertyi ompelustöistä.
– Vielä viidennellä luokalla minulla oli jalkineina vanusta ja puuvillakankaasta tikatut kotitekoiset tallukkaat ja niiden päällä kalossit, hän muistelee kirjassaan.
Suomalaisia kohtaan ilmeni myös vihaa, mikä näkyi arkisessa kanssakäymisessä. Eräänkin kerran Ellen Mäkelä oli tönitty ulos leipäjonosta ja hän oli joutunut palaamaan kotiin tyhjin käsin.
Vuonna 1952 Raija-Liisa Mäkelä aloitti lukion, josta valmistuttuaan hän suuntasi Petroskoin yliopistoon suomalais-ugrilaiselle osastolle. Ensimmäisen työpaikkansa hän sai Sortavalan kirjapainosta, jossa hän toimi oikolukijana.
Mäkelän avioiduttua vuonna 1963 hän muutti Petroskoihin ja pääsi töihin Progress-nimiseen moskovalaiseen kustantamoon. Sen suomenkielinen toimitus sijaitsi kuitenkin Petroskoissa. Siellä Mäkelä toimi toimittajan avustajana ja myöhemmin kustannustoimittajana ja kääntäjänä. Nykyaikaista suomen kieltä opiskeltiin muun muassa lehtikioskilta ostetusta Kansan Uutisesta, joka antoi kosketuksen myös länsimaiseen ajatteluun. Kielitaito pysyi kunnossa myös opaskeikkojen ansiosta, kun Mäkelä toimi suomalaisturistien tulkkina. Noin 20 vuotta myöhemmin hänelle tarjottiin Karjala-kustantamosta toimituspäällikön työtä, minkä hän otti vastaan.
Ensimmäisen matkansa Suomeen Raija-Liisa Mäkelä teki 30-vuotiaana vuonna 1968 sukulaisten kutsumana. Suurimman shokin Mäkelä kertoo kokeneensa tavarataloissa, joissa ihmiset penkoivat estottomasti sikin sokin koreissa olevia tavaroita myyjien puuttumatta lainkaan asiaan. Myös Helsingin kauppatorin vihannesten ja hedelmien runsaus oli jotain ennennäkemätöntä rajan takaa tulleelle.
Kymmenen vuotta myöhemmin Mäkelä matkusti Suomeen lastensa Matin ja Mian kanssa. Myös lasten muistot Suomesta olivat värikkäät. Matille jäivät mieleen hedelmätiskin runsaus ja värikkyys Riihimäen pienessä lähikaupassa, kun taas Mian voimakkain muisto liittyi oikean Coca-Colan makuun ja Presidentti-kahvin tuoksuun.
Kevättalvella 1990 Neuvostoliittoon kantautui huhu, että presidentti Mauno Koivisto oli toivottanut inkeriläiset paluumuuttajina tervetulleeksi Suomeen.
– Vaikka en ollut inkeriläinen, olisin paluumuuttaja mitä suurimmassa määrin, Mäkelä kertaa kirjansa sivuilla.
52-vuotiaana hän saapui turistiviisumilla Suomeen toisen miehensä sekä poikansa Matin ja hänen vaimonsa kanssa. Mia muutti perässä vajaan vuoden kuluttua.
– Halusin elää elämänkaareni loppupään ihmisarvoista elämää. Siitäkin huolimatta, että Suomessa meillä ei ollut tiedossa mitään vihreää oksaa.
Tänä päivänä 86-vuotias Raija-Liisa Mäkelä asuu Helsingissä. Suomessa asuessaan hän on julkaissut suomen kielellä viisi kirjaa. Viimeisin Solovetskin luostari, Venäjän historian peili ilmestyi vuosi sitten hänen 85-vuotispäivänään. Nyt hän viimeistelee venäjänkielisen kirjan käsikirjoitusta.
