– Muistan jo lapsuudesta, kun äidin kanssa laitettiin nimettömiä kirjeitä pesään palamaan, näyttelijä Antti Jaakola kertoo, kun yleisö on jo siirtynyt kahville esityksen jälkeen Jaakola-päivillä.
Sellainenkin on jäänyt mieleen, miten eräs rouva soitti ja leperteli lapselle, mutta kun sai äidin puhelimeen, antoi tulla täyslaidallisen haukkumista.
Kyseinen äiti, kirjailija Pirkko Jaakola muistaa monta muutakin tapausta – ja voi millainen pisteliäs performanssi niistä syntyikään.
Antti Jaakolan, Kai Nyholmin ja Pirkko Jaakolan esittämät hahmot kerivät näyttämölle auki vuosikymmenten verran kommentteja Jaakoloiden taiteesta.
Samalla tuli ruodituksi aikamme tila ja mielikuvamme kulttuurista.
– Kyllä kehys on monesti tärkeämpi kuin taulu, Antti Jaakolan ja Kai Nyholmin esittämät hahmot paasaavat.
He tietävät kertoa yleisölle muun muassa sen, että ei se Alpo Jaakola osannut piirtää – miksei honka voi näyttää hongalta ja miksei voi mennä katsomaan maisemaa tai ihmistä ja sitten maalata sen sellaisena kuin se on.
Ja mikä sitten on taidetta, he keuhkoavat. Jaakolakin nimesi auton moottorin taideteokseksi, kaksikko väittää ja ihmettelee, että sekin kelpaa taiteeksi, jos pinoaa romua päällekkäin, kuten Jaakola teki.
– Tervetuloa vaan meillekin taidetta katsomaan sitten!
– En maksaisi mitään, en ole ostanut, enkä osta, hahmot vakuuttavat taiteesta ja kysyvät, että mikäs näyttelijä se Antti Jaakolakin muka on, kun ainakaan he eivät häntä ole missään nähneet näyttelemässä.
Ja mikä kirjailija on sellainen, joka on kuulemma saanut aikaan vain yhden kirjan?
Pirkko Jaakola tekeytyi hänkin yleisön ääneksi ja vaati, että ei nyt ainakaan mitään Jean Sibeliusta ja Einojuhani Rautavaaraa soiteta eikä mitään kummallista korkeakulttuuria esitetä.
– Ei me jakseta tommosta, ei me tykätä, hahmo katsoo oikeudekseen sanoa kaikkien muidenkin puolesta ja päivittelee, että kerran oli se Pirkko Jaakola tutun kertoman mukaan käskenyt Loimaan kulttuurisihteeriä ja muita riisumaan henkiset kenkänsä taiteen edessä.
Nauraa hahmo Jaakola-seuraa ja sen jäseniäkin.
– Siellä ne kulkevat nokka pystyssä ja ovat niin olevinaan.
Sitten istuu lavalle Mettälä Metsämaalta Antti Jaakolan hahmossa.
Mettälä esitellään henkilöksi, joka istuu metsässä kaiket päivät, jotta ei loukkaisi ketään tekemisillään eikä sanomisillaan.
Ja kun hän saa sentään jotain sanottua, Pirkko Jaakolan esittämä hahmo lykkää väliin, että joku voi loukkaantua tuostakin ja että tuo vasta loukkaavaa onkin!
Mutta niin vaan Mettälä uskaltautuu laulamaan Metsäkukkia-kappaleen. Omalla äänellään ja osin omin sanoinkin.
– Miten taidetta voi ja pitää arvioida, Jaakola-seuran puheenjohtaja Sampsa Heinonen tiivisti päivien kysymyksen.
Välillä julkinen keskustelu taiteesta tuntuu ”roustaukselta”, jota on tv-ohjelmissa jo Suomessakin nähty. Niissä julkkis suostuu pilkattavaksi ja herjattavaksi muiden edessä.
Arvioida saa, mutta päivillä haluttiin haastaa ihmiset pohtimaan, mikä on sopivaa.
– On hyvä, että taide herättää keskustelua ja ajatuksia, päiville osallistuneen Kulttuuriyhdistys Ossi Somman jäsenet pohtivat, mutta ihmettelevät julkisuudessa esitettyjä puheenvuoroja, joita voisi heidän mukaansa luonnehtia ajoittain jopa taidevihamielisiksi.
Niissä vaaditaan usein muun muassa sitä, että taidetta ei pitäisi tukea ja että taide tulkoon toimeen omillaan.
– Mielikuvituksen puutetta, ehkä itsetunnon puutetta, Sina Kujansuu, Hilkka Korjus , Jouko Nikula, Lea Krohns ja Paula Hopponen pohtivat sitä, mistä vihamielisyys kumpuaa.
– Ehkä halutaan tuttua ja turvallista, jotain helpommin selitettävää.
Taiteilijaveljeään lapsesta saakka ihaillut Pirkko Jaakola muistaa kouluajoiltaan, miten opettaja mainitsi hänen veljensä ja ”nauroi sillai kierosti”. Se sai häpeämään.
– Voi miksi Alpo ei ollut kuin kaksi muutakin veljeä, putkimiehiä, hän kertookin jossain vaiheessa jopa toivoneensa.
Taiteen ”kritiikki” on saanut absurdejakin muotoja.
– Kerran joku naapuri kävi huutamassa ikkunasta, että ”senkin boheemit taiteilijat”, ja me ei äidin kanssa edes tiedetty mitä se meinas.
Veljen Lintu -veistosta kommentoitiin siskon kuullen kivimöhkäleeksi ja todettiin, ettei muuta nyt juopolta taiteilijalta voi odottaakaan.
Kun kuunnelmia, näytelmiä, laulujen sanoituksia ja pakinoita kirjoittanut Pirkko Jaakola ja hänen erityisesti ääninäyttelijänä töitä tehnyt poikansa Antti myivät netin markkinapaikalla yhtä patsasta, eräs henkilö oli tarjonnut siitä kympin ja kirjoittanut, että se pitää lähettää hänelle, jotta hän voi sen polttaa. Kun teosta ei hänelle lähetetty, alkoi Jaakoloiden mukaan pitkällinen puhelinpiinaaminen pre paid -liittymästä.
– Jokaisella on oma mielipide ja taidemakunsa, Pirkko Jaakola toteaa ja sanoo, että saakin olla.
Miten sen tuo esille, onkin sitten vähän toinen asia.
– Ei sano kaikkea mitä sylki suuhun tuo, se on se vanha hyvä sanonta.