Taide on osa yhteiskunnallista keskustelua, mutta mille kaikelle taiteilijat antautuvat tuodessaan teoksiaan tai tekstejään esille? Onko se lupa muille kirjoittaa haukkumakirjeitä, soitella nimettömiä puheluita, vähätellä – tai lähes mitenkään asiaan perehtymättä nollata toisen työ tai vielä hullumpaa, nollata tekijä ihmisenä?
Se, että sanoo jonkun olevan turhaa tai huono, ei vielä ole varsinaisesti kritiikkiä, siis taiteen arviointia. Se on mielipide kyllä, mutta arviointi on vuoropuhelua, joka mahdollistuu vasta kun mielipiteitä perustelee.
Jaakola-päivillä viritettiin keskustelua siitä, miten taidetta voi ja pitää arvioida. Yhtä mielenkiintoinen kysymys on se, että mistä tulee tarve haukkua ja väheksyä taidetta ja taiteilijoita – ja vielä kuuluttaa paheksuntaa muillekin?
Päivien performanssin ja sosiaalisen median perusteella voi sanoa, että melkoista mustaa mönjää sisuksistamme löytyy.
Urheilua ja taidetta ei ole järkevää eikä tarpeen laittaa vastakkain, mutta urheilulla on yksi asia puolellaan. Sitä voidaan mitata monin tavoin ja numerot ovat aikamme uskonto.
Hyöty tuntuu olevan hyötyä vain, jos se on numeroilla todennettavissa – ja vielä parempi, jos numerot ovat muutettavissa rahaksi.
Mitä kritiikkiin tulee, niin sitä joutuvat urheilijat ottamaan vastaan taiteentekijöiden tavoin ja yhtä lailla osa siitä on asiatonta.
Siinä ei mitattavuuskaan auta. Kysykää vaikka olympialaisissa vastikään kilpailleilta urheilijoilta.