LOIMAA Vaikka vakava sairaus ei ole varsinaisesti siunaus, silti se voi tuoda hyvää ihmisen elämään. Näin kokee kolme vuotta sitten takaisin synnyinkaupunkiinsa Loimaalle muuttanut Anna-Maria Hollo, joka sairastui päälle parikymppisenä anoreksiaan eli laihuushäiriöön. Hän sanoo, että toipumisen tie on toki ollut kova, mutta silti se on ollut hänen mielestään hyvä.
– Ilman sairautta en olisi löytänyt itseäni.
Matkan varrelle on sattunut myös epäilyksen hetkiä, mutta silti Hollo on jaksanut uskoa omaan toipumiseensa. Tärkeää oli rakentaa oma identiteetti uudelleen.
– Esimerkiksi stressin hetkinä oli tärkeää, ettei lähtenyt toistamaan vanhaa kaavaa.
Toipumiseen on kuulunut myös liikunnan ilon löytäminen, kun sairauden aikana se oli pakkomielteenomaista.
– Nyt osaan liikkua liikkumisen ilosta, en pakon.
Diagnoosin anoreksiastaan Anna-Maria Hollo sai kymmenisen vuotta sitten, mutta oireet olivat alkaneet jo muutamaa vuotta aiemmin. Samaan aikaan hän sai diagnoosin myös masennuksesta, joka on hänen mukaansa varsin yleistä syömishäiriöpotilailla.
– Jo lukioaikana minulla oli matalaa mielialaa.
Hänen oireisiinsa kuului paitsi syömisen kontrollointi myös liikunta. Jälkeenpäin hän ajattelee, ettei pystynyt silloin käsittelemään tunteitaan, ja sai syömisestä ja liikunnasta itselleen hallinnan tunteen.
– Vaikka todellisuudessahan se on juuri päinvastoin. Ja siksi tämä onkin niin salakavala sairaus.
Sairauden edetessä oireet alkoivat vaikuttaa entistä enemmän elämään ja arkeen. Jos vaihtoehtoina oli yhteinen syöminen tai muu tekeminen, hän valitsi mieluummin liikunnan yksin. Pahimmillaan ajatukset pyörivät syömisen ja liikkumisen ympärillä läpi vuorokauden.
Paino ei kuitenkaan koskaan laskenut niin alas, että Hollo olisi joutunut osastohoitoon. Siitä hän piti huolen.
– En halunnut, että joku muu kontrolloisi arkeani ympäri vuorokauden.
Usein laihuushäiriöön sairastuneet eivät itse näe omaa tilaansa. Hollon kohdalla se ei kuitenkaan pitänyt paikkansa, sillä hän tiesi koko ajan, millaisessa kunnossa on. Hän jopa soitti itse aikanaan terveyskeskukseen ja pyysi apua.
– Tosin en ole vieläkään löytänyt yksiselitteistä vastausta, mikä minut sai aikanaan soittamaan, hän pohtii.
Vaikka hän pääsi hoidon piiriin, varsinainen toipuminen lähti käyntiin vasta, kun hän pääsi opiskelemaan sisustusarkkitehtuuria Kuopion muotoiluakatemiaan ja pääsi samalla hoitoon yliopistolliseen keskussairaalaan.
– Siellä tiedettiin, miten sairauden ajatuksenkulku menee. Siihen ei auta se, että käsketään syömään.
Uudessa kotikaupungissaan Hollo lähti mukaan myös Syömishäiriöliitto syli ry:n toimintaan ja kouluttautui myöhemmin vertaistukiohjaajaksi. Lisäksi hän on toimi Itä-Suomen syli ry:n puheenjohtajana ja kokemuspuhujana.
Hän kokee, että hyvä hoito ja yhdistystoiminta olivat avain hänen toipumiseensa.
– Ensimmäistä kertaa minun ei tarvinnut piilotella mitään.
Opiskelupaikkakunnalta löytyi myös tuleva puoliso, jota Hollo ei olisi kohdannut ilman sairauttaan. Jos hän olisi ollut terveempi hakiessaan opiskelupaikkaa, ykkösvaihtoehtona olisi ollut siinä tapauksessa Lahden muotoiluinstituutti, jonka vaativampia valintatestejä Hollo ei sairautensa vuoksi jaksanut tehdä.
– Kuopioon muutto oli monessa mielessä elämäni paras ratkaisu, hän iloitsee nyt jälkeenpäin.
Uusi käänne elämässä tapahtui jälleen kolme vuotta sitten, kun Anna-Maria Hollosta tuli äiti. Hän sanoo haaveilleensa äitiydestä jo pienestä pitäen. Sairauden keskellä ajatus omasta lapsesta tuntui kuitenkin kovin kaukaiselta.
– Vaikka elin Kuopiossa jo muutenkin elämäni parasta aikaa, lapsi toi siihen lisää merkityksellisyyttä.
Samalla mieleen alkoi nousta ajatus paluumuutosta Loimaalle, synnyinkaupunkiin, jossa asustavat edelleen Hollon vanhemmat ja muuta sukua.
Syömishäiriöstään hän haluaa puhua sen vuoksi, että tietoisuus ja ymmärrys siitä lisääntyisivät.
– Myös täällä Loimaalla on syömishäiriöön sairastuneita, ja olisin ehkä itsekin kaivannut silloin aikanaan vertaistukea.
Mitään yksittäistä syytä Hollo ei osaa omalle sairastumiselleen sanoa. Syyllisiä siihen ei myöskään löydy, eikä tarvitsekaan.
– Sen laukaisivat tietyt elämäntilanteet ja alttius siihen. Syömishäiriö on ennen kaikkea kuitenkin mielen sairaus.
Syömishäiriön taustalla on monta tekijää
Syömishäiriöliitto syli ry:n asiantuntija Katri Mikkilä sanoo, että syömishäiriö voi muuttaa muotoaan sairauden kuluessa, ja siksi sitä on hankala lokeroida. Sairaus voi alkaa esimerkiksi syömisen kontrolloimisena, mutta muuttua sitten ahmimiseksi.
– Pohjalla on, että syömättömyydellä tai syömisellä turrutetaan tunteita.
Syömishäiriön taustalla vaikuttaa Mikkilän mukaan moninainen joukko tekijöitä. Syömishäiriölle altistavat niin laihdutusmyönteinen ympäristömme, turvattomuutta, riittämättömyyttä tai kelpaamattomuutta aiheuttaneet elämänkokemukset kuin perimäkin. Geneettinen alttius syömishäiriölle kulkee jossain määrin käsi kädessä esimerkiksi autismin kirjon ja adhd:n kanssa.
Varhaisaikuisuuteen mennessä syömishäiriöön sairastuu suomalaisen väestötutkimuksen joka 10. suomalainen. Sairaus on huomattavasti yleisempää naisilla kuin miehillä.
– Sukupuolten väliset erot tuskin kuitenkaan ovat niin isot kuin tutkimustulokset esittävät. Syömishäiriöiden tunnistamisen työkalut on tehty naisille tyypilliselle oireilulle, milloin miesten oireilua jää tutkimuksissa katveeseen.
Sairauden tunnistaminen ei ole helppoa edes terveydenhuollon ammattilaisille. Mikkilä sanookin, että terveydenhuollossa tunnistetaan vain joka 3. tapaus.
– Lisäksi syömishäiriöön liittyy usein myös muuta mielenterveyden oireilua, mikä hankaloittaa tunnistamista.