Jaakko Yli-Juonikas: Tuhatkaunokin tuho. Romaani, 650 s. (?) Siltala, 2024
Nyt on tehnyt metsämaalaistaustainen kirjailija Jaakko Yli-Juonikas viimeisen temppunsa! Hän on tehnyt sen kuvaannollisesti, mutta ilmeisesti myös kirjaimellisesti, sillä hän julistaa tässä teoksessaan, että se on oleva hänen viimeinen tuotteensa fiktiivistä proosaa. Uskokoon, ken tahtoo.
Se on joka tapauksessa selvää, että teos on viimeinen osa kuusiosaista Neljä ratsastajaa -sarjaa sekä samalla kolmas osa sarjaa, jonka kaksi aiempaa osaa ovat olleet Neuromaani (2012) ja Jatkosota-extra (2017).
Jo pelkkä kirjaan tarttuminen saa hämmennyksen valtaan. Teos painaa pitkälti toista kiloa, se on A4-kokoa, siinä ei ole kansia eikä sitä ole juoksevasti numeroitu. Etusivun tekstistä voi ainoastaan päätellä, että romaanin kustantaja on Siltala. Painopaikka ja -aika eivät enää selviä. Pahinta on se, että teos on hyvin löyhästi sidottu. Jo varovainenkin kertaalleen lukeminen vaurioittaa kirjaa aika pahoin. Suurella todennäköisyydellä toinen lukeminen olisi jo tuhoisa. Varsinkin, kun teosta joutuu lukiessa koko ajan kääntelemään, koska teksti on ladottu milloin mihinkin suuntaan. Toisaalta kirjan hajoaminen palvelisi kirjailijan alkuperäistä tarkoitusta. Hänen ajatuksensa nimittäin oli, että se olisi julkaistu irtolehtipainoksena eli blokkina.
Oma lukunsa on romaanin sivumäärä. Kustantajan nettisivuilla sen ilmoitetaan olevan 650, kun taas esimerkiksi Turun kaupunginkirjasto ilmoittaa sivumääräksi 560. Olisiko totuus jossain sillä välillä? Tuskin kukaan jaksaa tarkistaa. Pieniä jaksoja teosta on kyllä numeroitu eri sarjoin, mutta sekään ei paljon auta, kun sivut siitä huolimatta on ladottu paitsi oikeaan, myös väärään tai sekoitettuun järjestykseen.
Minkäänlaista juonta romaanista on turha etsiä. Kirjan arviointia tekijä on itse helpottanut siten, että kirjassa on Usein kysyttyä -niminen osio, jossa hän vastailee kuviteltujen lukijoiden sitä koskeviin kysymyksiin. Lisäksi sisältöä analysoidaan myös kirjan lopussa olevassa päiväkirjassa. Teksteistä selviää, että Yli-Juonikas on tarkoituksella ”luonnostellut teoksen hajanaiseksi silppukasaksi, josta lukija ei pystyisi kokoamaan ehyttä kokonaisuutta”. Samoilla linjoilla on myös kustantaja Siltala, joka omassa esittelyssään toteaa, että uusi romaani ”palmikoi, bastardisoi ja romahduttaa Yli-juonikkaan aiempaa tuotantoa”.
Sarjan aikaisempien osien tapaan tässäkin kirjassa liikutaan ainakin osittain hevosharrastajien maailmassa ja seurataan Tallitylleröt-nimisen tyttöryhmän edesottamuksia. Kirjan kokonaiskuvan mukaista on, että hellyttävää tylleröt-nimitystä kantava joukko osallistuu toinen toistaan kauhistuttavampiin väkivallantekoihin. Näin tulee tietysti ollakin, kun tekijä itse ilmoittaa romaanin olevan ”kuolleena syntynyttä, zombiapokalyptistä kirjallisuutta”.
”Silppukasasta” löytyy toki paljon muutakin. Mukana on pitkiä somekeskusteluketjuja, kirjelmä tekijänoikeusloukkauksesta, pitkä ja perusteltu maksukehotus, yksityiskohtainen avioerosopimus, kuvaus kiertokäynnistä väestönsuojelutilassa, koronarokotusten vastainen julkilausuma, pohdintaa intersektionaalisesta feminismistä, lyhyitä sisällissotakuvauksia, ennustus pyrstötähdestä ja siitä aiheutuvasta tuhosta, kuvaus absurdeja piirteitä saaneesta osakekaupasta jne. Kuten jokainen ymmärtää, näillä sattumanvaraisesti poimituilla esimerkeillä ei ole mitään tekemistä hevosharrastuksen kanssa.
Lienee selvää, että edellä todettu materiaali on kirjailijan omaa hengentuotetta samoin kuin teokseen sisältyvät lainaukset hänen aiemmasta tuotannostaan. Kaiken seasta löytyy myös yksi asiakirja, jonka autenttisuudesta ei ole epäselvyyttä. Teoksessa on kopio kirjallisesta todistuksesta, jonka mukaan metsämaalaisen rusthollari Jaakko Yli-Juonikkaan Musta-niminen tamma on 15.6.1869 Loimaan Aittamäessä astutettu Polle-nimisellä orilla. Asiakirjan on komealla nimikirjoituksellaan vahvistanut itse kartanon isäntä Aksel Wirzenius.
Käytännön asioiden ohella romaanissa on siellä täällä myös filosofiseksi luokiteltavaa ainesta. Syvällisesti pohditaan muun muassa termien yliluonnollinen/aliluonnollinen ja ihmistahto/eläintahto sisältöä ja merkitystä. Kirjoittajan perusteellisen pohdinnan tulos on myös se, että ihmiskunta on ”maatumatautista”, mikä tarkoittaa sitä, että olemme kaikki ”kuoleman suuntaan kohdennettuja ja kuolemaan maadoitettuja”. Vähemmän filosofinen sen sijaan on arviointi siitä, millainen on hyvä laskiaispulla.
Oman haasteensa lukijalle aiheuttaa se, että joissain osissa teosta on oikolukijan ja/tai kustannustoimittajan huomioita sekä suoranaisia virheiden korjauksia, jotka on jätetty näkyviin. Vielä haasteellisempaa on se, että valtaosassa kirjaa kirjoitusvirheet – ilmeisen tahalliset sellaiset – on jätetty korjaamatta. Yhtenä tyylikeinona on päälle päätteeksi se, että joiltain osin suomenkielisiä sanoja on korvattu selvällä siansaksalla.
Romaanissa ei pelkästään Tuhatkaunokki ole menossa kohti tuhoaan, vaan samaa on tekemässä koko maailma ja sen sivilisaatio. Ennen totaalista maailmanloppua Suomen kansa saa vielä erityisrangaistuksen langettuaan Stoltenbergin ”natokusetukseen”. Sen tuloksena henkiin jätetään vain pieni osa maan johtavasta eliitistä ja heidätkin orjan asemaan. He muun ohessa joutuvat hautamaan tapetut suomalaiset ”tavis eppunormaalit ja uunoturhapurot”.
Makaaberin väkivallan ja synkän dystopian suohon on sentään jätetty huumorin saarekkeita, joita niitäkin kyllä on terästetty parodian ja (itse)ironian keinoin. Jos mistä, Tuhatkaunokin tuho kertoo kirjoittajansa uskomattomasta mielikuvituksesta ja pohjattomasta idearikkaudesta. Myös kirjoittajan laajasta tietämyksestä ja kaikenkattavasta osaamisesta saa vahvan näytön.
Lukijaansa teos ei todellakaan päästä helpolla. Eikä se ole ollut Jaakko Yli-Juonikkaan tarkoituskaan. Kirjan kansien välissä hän itse tunnustaa, että on pyrkinyt kirjalla ”lyömään niin lujaa kuin nyrkistä lähtee”! Siinä hän onnistuu täydellisesti.
J. E. Lassila