Kun syksyn tullen entisaikaan siirryttiin sadonkorjuuajan jälkeen sisätöihin, oli enemmän aikaa kertoa tarinoita.
Nämä kansantarinat vetävät vertoja tämän päivän kauhutarinoille. Vanhoista tarinoista löytyy nyljettyjä ihmisiä saunasta, petolliset ihmiset palaavat kummittelemaan ja metsästä kuuluvaa lapsen itkua ei kannata lähteä seuraamaan.
– Moni tarinoista on yllättävän rankka, Suomen maatalousmuseo Saran museolehtori Riikka Soininen luonnehtii.
Museossa on jo muutaman vuoden vedetty erityistä Etkös elävää pelkää -kierrosta, joka on koottu kansanperinteen kauhutarinoista.
Kierros on saanut peräti ikärajan K12.
– Entisajan ihmisten käsitys todellisuudestahan oli aika erilainen kuin meillä. Silloin ei vielä ajateltu, että tiede selittää sen millainen paikka tämä maailma on, vaan ajateltiin että kaikkialla on henkiä.
Metsässä oli oma väkensä, vedessä omansa ja talossa ja kaikissa sen rakennuksissa oli tonttuja ja muita ja niiden kanssa täytyi olla sovussa.
– Jos heidät suututti, asiat menivät elämässä mullin mallin.
Rangaistus seurasi, jos toimi yhteisön sääntöjä vastaan ja rikkoi vaalitun tasapainon. Tämä käsitys näkyy Riikka Soinisen mukaan myös vanhoissa kauhutarinoissa.
– Voi olla, että paholainen vie ja ihminen ei pääse siunattuun kirkkomaahan lepäämään. Voi olla, että toisia pettänyt ihminen ei saa rauhassa levätä haudassa, jos asioita ei ole sovittu.
Tai talontytär ei saakaan helminauhaa, vaan metsänhaltia viskaa hänen kaulaansa käärmeen ikiajoiksi, kun turhamainen neito on lähtenyt marjarahoja poimimaan sensijaan, että olisi mennyt kirkkoon.
Niin kuin vaikkapa nykyajan kauhuelokuvissa, niin samoin entisaikainkin tarinoissa joku ihan arkinen asia muuttuu pelottavaksi, Riikka Soininen pohtii.
Karmivimmat tarinat tuntuvat liittyvän saunaan. Perinteestä tunnetaan esimerkiksi tarinoita, joissa remuavat rengit tai liian myöhään lauantaina saunovat, töissään viivytelleet laiskat piiat päätyvät nyljetyiksi ja paholaisen matkaan.
– Ajateltiin, että lauantaina illalla piti jo mennä lepäämään ja rauhoittumaan sitä pyhää varten. Uskottiin, että saunominen oli tosi vaarallista, koska lauantai-iltana myöhään sauna oli paholaisen voimien hallussa.
Myös riihi saattoi olla entisajan ihmisille pelottava paikka.
– Riihi oli ihan arkinen rakennus pihapiirissä, sitä tarvittiin viljan kuivaamiseen ja siellä vilja myös puitiin, mutta riihessä säilytettiin myös vainajia ennen hautaamista.
Näin oli esimerkiksi talvisin, kun maa oli niin jäässä, ettei hautaa voinut kaivaa. Vainaja odotti sitten ruumislaudan päällä riihessä hautaamista.
Pelottavuutta selittää se, että tuolloin ajateltiin, että kun kuollut ihminen on odottamassa papin aamenta ja hautaamista, niin hän ei olekaan ihan vielä täysin kuollut, vaan on jonkinlaisessa välitilassa.
Jos riihestä kuului elämöintiä, saattoi kyse olla esimerkiksi sellaisesta, että toimeliaaksi eläissään tunnettu vainaja siellä pyrki takaisin taloon töitään tekemään.
Talon väki yrittikin olla rauhallisesti ja nätisti sen aikaa, kun vainaja odotti hautaamista riihessä, jotta eivät remuamisellaan suututtaisi häntä.
– Silloin ajateltiin, että jos kuollut oli eläessään ollut vaikka vähän ilkeä, niin kuolleena hän olisi vielä kaksi kertaa häijympi.
Tarinoissa seikkailee noitia varastamassa karjaonnea apurinsa paran kanssa, joka muuten olikin erikoinen olento. Se saattoi ottaa vaikka kissan tai lankakerän muodon.
Piru taas esiintyy kansanperinteen tarinoissa kuulemma niin paljon, että niistä voisi koostaa vaikka oman museokierroksen.
Entisaikain ajattelutapa avautuu, kun kuulee, miten eräälle rengille kävi, kun hän kiroili, että piru vie.
– Silloin ajateltiin, että piruhan sitten oikeasti vie sinut.
– Ja jos metsässä sattui kuulemaan lapsen itkua, siitä ei kannattanut lähteä ottamaan selvää, sillä se saattoi olla ihtiriekko.
Aviottoman lapsen synnyttänyt nainen saattoi epätoivoissaan joskus surmata lapsensa, koska ei kestänyt aviottoman lapsen aiheuttamaa häpeää. Nämä surmatut lapset, ihtiriekot, tarinoiden mukaan kummittelivat, koska olivat jääneet vaille rakkautta ja kastetta.
– Vainajat palasivat monesti tarinoissa kummittelemaan, jos heillä oli jotakin syntiä sovittamatta tai heillä oli jotakin kaunaa, eli joku muu oli tehnyt häntä kohtaan vääryyttä, joka sitten on jäänyt selvittämättä ennen kuolemaa.
Monet kansanperinteen tarinat ovat sellaisia, joita on kerrottu laajoilla alueilla.
– Tarinat voivat olla samantyylisiä, mutta jokin elementti voi vaihdella. Marjoja poimimaan mennyt tyttö ei kohtaakaan metsässä haltiaa vaan pirun tai jollakin paikkakunnalla tyttö ei poimikaan marjoja helmet vaan esimerkiksi huivin saadakseen, mutta muuten tarinan rakenne voi olla sama.
Tarinat voivat olla satoja vuosia vanhoja, mutta ovat saaneet aikojen muuttuessa uusia kerrostumia ja merkityksiä.
– Niissä sekoittuvat usein kristillinen ja pakanallisempi maailmankäsitys. Metsänhaltia ei selvästikään ole kristillinen asia, mutta haltia on silti kiinnostunut tytön kirkkoon menemisestä.
Usein suomalaisissa tarinoissa on talvi, kuinkas ollakaan.
– Keski-Euroopasta meille kulkeutunut tarina kuollutta sulhastaan kaipaavasta morsiamesta on muuten samanlainen kuin muuallakin, mutta Suomessa se on saanut miljöökseen aavemaisen kylmän ja lumisen talviyön.