Talvisodan alkamisen jälkeen Suomessa säädettiin tanssikielto. Tanssiminen koettiin silloin moraalisesti vääräksi, kun toiset taistelivat rintamalla. Rajoitukset poistuivat vasta vuonna 1948, mutta jo sitä ennen tanssittiin paljon laittomasti. Suomalaiset kaipasivat tanssia ja olivat valmiit rikkomaan lakia tanssiakseen – yhdessä tanssiratsiassa jopa kuoli kaksi ihmistä. Onko samanlainen into tanssimiseen kadonnut?
Suomalaisten juhlinta on monille muille kansoille huvittavaa, välillä itsekin koen sen hölmöksi. Syömme voileipäkakkua ja saaristolaisleipää huoneen nurkassa. Pöydällä on tuikkuja ja valkoinen pöytäliina, jossa on jo ainakin yksi kahvitahra. Keittiö on täynnä likaisia astioita ja käytettyjä Marimekon serviettejä. Jaamme suosikkisukulaisillemme kuulumisia, muita tervehdimme asiallisesti ja välttelemme loppujuhlan ajan. Kotimatkalla puhumme mummon terveydentilasta, ja kuinka kakku oli hieman kuivaa.
Tavallisuus määrittääkin pitkälti juhlakulttuurimme. Pukeudumme hillitysti ja usein arkisesti. Teinit pukevat farkut sukujuhliin ja ainoa sallittu räikeä väri aikuisten päällä on punainen – sekin ainoastaan jouluna. Ohjelmanumeroita on vain häissä, tanssilattia on käytössä vain 50-vuotisjuhlissa ja ruoka on kaikkialla samanlaista. Miksi arkisuus on näin läsnä juhlissamme?
Eräs syy vaatimattomuuteen on perinteinen protestanttinen ja askeettinen kulttuuri, jossa arkea korostetaan. Suomi oli melko alkeellinen vielä 1950-luvulla, ihmiset olivat köyhiä ja kyläyhteisöt pieniä. Pienissä kyläyhteisöissä ei juurikaan tarvittu sosiaalisia taitoja, minkä ajatellaan olevan osasyy juhlien rauhallisuudelle. Toisena syynä voitaisiin pitää isovanhempien ja vanhempien kulttuurin eroa nuoriin. Vanhemmat juhlivat arkisesti niin kuin on opittu, kun taas nuoret saattavat jo tanssahdella ja jutella jokaisen kanssa.
Vaatimattomuus on siis veressämme, mutta niin on myös tanssi. Eräitä perinteisiä suomalaisia tansseja ovat humppa, letkajenkka ja tiputanssi. Toisaalta myös tango, twist ja disko olivat Suomessakin suosittuja. Tanssikiellon kiertäminen todistaa, kuinka paljon tanssista nautittiin. Edelleenkin ihailemme heitä, jotka uskaltavat pitää hauskaa ja tanssia. Kun ensimmäinen on nolannut itsensä tanssilattialla, voi sinne kenties itsekin mennä mukaan.
Onneksi esimerkiksi lavatanssikulttuuri on taas hieman yleistynyt nuorten keskuudessa. Etenkin alle 30-vuotiaat täyttävät vanhoja lavoja. Tanssi ei siis ole kuolemassa, vaan nuoret haluavat aloittaa uudelleen hauskan perinteen. Kenties nykynuorten varttuessa tanssi on osana myös tulevaisuuden juhlia.
Ehkä pian rippijuhlissa ja syntymäpäivilläkin on siis tanssilattia. Silloin ei ehkä joutuisi vain odottamaan ajan kulumista, että kehtaa lähteä kotiin. Silloin saattaisi jäädä juhlimaan pidempään – ja jopa uskaltaa ensimmäisenä tanssimaan.
Mona Lehto