Ihan ensin opetellaan aakkoset yksi kerrallaan. Sitten tulevat sanaluokat. On substantiivi, adjektiivi ja verbi, pronominit ja numeraalit. Lauseessa on aina vähintään yksi verbi. Virke alkaa isolla alkukirjaimella ja päättyy pisteeseen. Välissä voi olla päälause, sivulause tai vaikka lauseenvastike. Pilkun paikalle löytyy omat sääntönsä.
Substantiivit sun muut taipuvat sijamuodoissa, verbit eri aikamuotoihin tekijän mukaan. Sitten on vielä modukset. Konditionaalissa mietitään, muistaisinko nämäkin paremmin, jos olisin ollut hereillä yläasteen äidinkielen tunneilla.
Olen koko pienen ikäni kirjoittanut kaikenlaista. Tarinoita, runoja, päiväkirjaa, esseitä ja tietysti lehtijuttuja. Hyvä kirjoitustaito on ollut varsin hyödyllinen asia niin koulumaailmassa kuin työelämässäkin. Voisi siis luulla, että kirjoittaminen olisi tässä elämänvaiheessa jo helppoa ja mukavaa, kun sen osaa.
Luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Olen viimeiset pari kuukautta pyöritellyt gradun tutkimussuunnitelmaa, ja vaikka kirjoitan melkein päivittäin, sivumäärä tuntuu jumahtaneen pahasti paikalleen. Tekstiä syntyy tahmeasti.
Kirjoittaminen on toki tässä tilanteessa laajasti määritelty, sillä prosessiin kuuluu myös tiedonhakua, lukemista, vertailua ja päätöksentekoa. Mistä löydän aiheeseen liittyvän artikkelin? Kumpi teoria sopisi viitekehykseen paremmin? Haluanko käyttää aineiston keräämiseen puolistrukturoitua haastattelua, teemahaastattelua vai puolistrukturoitua teemahaastattelua?
Kirjoittaessa ei saa tietenkään vain suoraan kopioida lähdetekstiä vaan kaikki pitää kirjoittaa omin sanoin. Luovalle kirjoittamiselle ei juuri ole tilaa: jos tahdon vaikkapa väittää, että kuunteleminen on tärkeää, pitää minun löytää argumentin todentava vertaisarvioitu tutkimus ja viitata siihen asianmukaisesti.
Välillä teen sudokun tai kaksi ihan vain siksi, että pääsen vaihteeksi pyörittelemään numeroita sanojen sijasta.
Joskus olen saattanut parjata kolumnivuoroja ja sitä, että olen suostunut kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan tälle palstalle noin kerran kuussa. En parjaa enää! On ihanaa kirjoittaa vaihteeksi niin, että aihe voi olla melkein mitä vain eikä jokaisen lauseen jälkeen tarvitse muistaa lähdeviitettä.
Omalle tekstilleen tulee hyvin nopeasti sokeaksi eikä siinä tunnu olevan enää mitään järkeä. Oikolukuohjelma auttaa hieman ja korjaa räikeimmät kirjoitusvirheet pois. Mutta kuka korjaisi käännösvirheet? Entä ajatusvirheet?
Työtä siis riittää. Muutaman kuukauden sisällä siirryn tekemään niitä mahdollisesti puolistrukturoituja teemahaastatteluja ja analysoimaan aineistoja. Sen jälkeen pääsen taas kirjoittamaan. Päivitän siis gradukuulumisia uudestaan keväämmällä.
Oona Tepponen