Luin uudelleen lapsuuteni suursuosikkisarjakuvat, Witch-sarjakuvat. Kolme ensimmäistä tarinakokonaisuutta, ”saagaa” on julkaistu kirjoina, ja onnekkaana löysin ne kirppikseltä. Uppouduin tarinaan täysin. Witch kertoo viidestä näennäisen tavallisesta tytöstä, joilla kuitenkin on taikavoimia ja tehtävä suojella maailmaa pahoilta voimilta. Tarinoissa on jännittävien seikkailujen ohella draamaa perhe- ja ystävyyssuhteissa, ja mukana pyörii myös ihania poikia. Kaikenlaisia sellaisia elementtejä, jotka lumoavat 10-vuotiaat tytöt.
Sarjakuvat saivat minut muistelemaan kaikenlaisia lapsuuteni ”tyttöjen juttuja”, asioita, joita olen alkanut mielessäni kutsua tyttökulttuuriksi. Milleniaaleille yleisiä fanituksen kohteita olivat esimerkiksi myös Harry Potter, Twilight ja Tokio Hotel, tai jokin marginaalisempi ilmiö, mutta jokin kuitenkin. Fanitettiin antaumuksella, puhuttiin silmät innosta kimmeltäen.
Tyttökulttuurin läpäisi yksi ikävämpi ilmiö: tyttöjen kiinnostuksenkohteita vähäteltiin niin mediassa kuin tyttöjen lähipiirissä.
Muistan vieläkin, kun nuori laulaja Robin aloitti uransa. Hänen faninsa olivat pääasiassa esiteini-ikäisiä tyttöjä. Aikuiset pilkkasivat surutta sekä Robinia että näitä typeriä tyttöjä, jotka lauloivat ja tanssivat musiikin tahtiin. Uskomatonta, että aikuiset ihmiset kehtaavat ilkkua lapsia niin julmasti. Nuoret tytöt bändien faneina olivat muutenkin naureskelun kohde. Jotenkin meitä ei otettu vakavasti, tai sitten meidän lempimusiikissamme oli jotain vikaa. Omaa makuaan sai jatkuvasti puolustaa, kuunteli millaista musiikkia tahansa.
Robinin kaltaiset hurmaavat pojat tai joidenkin naistähtien kaltaiset ihanat naiset olivat nuorille tytöille ihailun ja kaukorakkauden kohteita. Kaukorakkauskin oli ilmiö, johon aikuiset suhtautuivat huvittuneena, vaikka kaukorakkaus voi olla terve tapa pohtia omia tarpeita ja omaa itseä rakastavana olentona, joka haluaa kumppanin seuraan. En jälkeenpäin näe siinäkään mitään hävettävää. Kaukorakkaus on turvallinen ensimmäinen seurustelukumppani.
Kun ajattelee lokeroivaa maailmaa leimasimineen, ei varmaankaan ole koskaan mahdollista olla täysin ”oikein”. Sydämestäni silti toivon, etteivät nuoret tytöt ala muuttaa ja pienentää itseään sen vuoksi, että muu maailma nauraa heille ja heidän kiinnostuksenkohteilleen. Witchistä nyt aikuisena lumoutuneena olen kokenut ylpeyttä tyttökulttuurista – miten se sitten määritelläänkään – ja ollut ikionnellinen, että olen saanut kasvaa niin upean kulttuurin keskellä.
Jonkinlaista murrosta tyttöjä vähättelevässä kulttuurissa olen alkanut panna merkille. Viime viikonloppuna olin PMMP:n keikalla. Muistan, millaisen hurmoksen Tytöt-kappale jälleen kerran sai aikaan. Kaikki hoilottivat mukana, myös miehet. ”Tehän ootte jo oikein, kun te ootte vaan just noin.”
Mira Kreivilä