Istun Metsämaan Kalliohovin liikuntavälinevarastossa patjojen päällä. Katselen kankaalle heijastettua videoteosta.
Satu Karhumaan Floatation (2021) pyörii ja alkaa aina alusta.
Ollaan Pyramidipiknik-tapahtumassa ( LL 6.6., 23.7.). Heinäkuun helle ei varastoon tunnu – ehkä videon tumma vesi heijastaa viileyttä ulos videosta.
Samaan tilaan osunut kaksikko ihmettelee ääneen, että mitä tämä nyt on. Miksi ei missään kerrota, mitä tämä tarkoittaa? Miksi tuo nainen kelluu tuossa, miksi se ei tee mitään, ihan tyhmää.
Vaaleaan mekkoon pukeutunut (tai puettu?) nainen tosiaan kelluu tummassa vedessä – kuunvalossako? Hänellä on pitkä tumma tukka ja hänen silmänsä ovat kiinni. Korviin kuuluu vähän synkkää, surullista, ehkä jopa pahaenteistä musiikkia.
Onkohan nainen elossa? Entä jos hän on kuollut? Onko hän jokin uhri?
Mieleen tulee liuta muitakin kysymyksiä, kun patjalla ihan etunojassa istuen tiiraan tarkkaan videota.
Sitten naisen käsi liikahtaa…
Onko tuossa vanhan oven pieli, ja tuossa piikkilankaa? Mitä tuo nainen katsoo, mihin nuo hahmot matkaavat?
Juttukeikalla ( LL 27.8) Hannes Mikkolan luona näen kerralla enemmän Alpo Jaakolan teoksia kuin ehkä koskaan. Seinät ovat täynnä kaunista taidetta, mutta loimaalaistaiteilijan työt erottuvat omintakeisina, anteeksipyytelemättöminä, huomiota vaativina. Ja ehkä ne ovat kohta jo kaiken kansan näkyvillä, sillä Mikkolahan lahjoitti kolmisenkymmentä teosta kaupungille sillä ehdolla, että ne laitetaan esille julkisiin tiloihin. Muistakaa kiittää.
Pahassa flunssassa syksyllä tuli tilattua liput esitykseen, joka kuvasi kohderyhmäänsä näin: ” Jos et ole kokenut työttömyyttä, tämä esitys on sinulle. Jos Kelan jonotusmusiikki on tuttuakin tutumpi korvamato, tämä esitys on sinulle. Jos olet asemassa, jossa päätät ihmisten toimeentulosta puoluekannastasi riippumatta, tämä esitys on erityisesti sinulle .”
Koska kirjoitamme työttömyydestä ja työllisyydestä ja olen sitä nähnyt, halusin kokea Jätä Saatanalle soittopyyntö -esityksen. Nykynukketeatterikokemus lämmitti, mutta työttömän byrokratiakuilu kylmäsi ja jäi päähän pyörimään.
Loimaan teatterissa nyktofoobikot (LL 26.10.) yllättivät. Mielenterveyttä pohtinut esitys sai kysymään, miten terveitä sairaat välillä ovat ja miten sairaita ”terveet”.
Taide ja kulttuuri yleensäkään ei pyri antamaan yhtä vastausta, se ennemminkin kysyy. Ja saa kokijansa kysymään.
Huomenna altistan itseni Mikko Paakkolan värejä räjähtäville horisonteille Ars Novassa ( Turun Sanomat 4.12).
Kati Uusitalo