Itsenäisyyspäivä on Chilessä vuoden tärkein juhla, jonka kunniaksi lukemattomille toreille ja puistoihin pystytetään markkinat naapuruston voimin. Markkinoilla voi pelata erilaisia pelejä, kuten renkaanheittoa, pulmapelejä ja kolmijalkajuoksua.
Musiikki raikaa, ja monet innostuvat tanssimaan perinnetansseja, kuten itsenäisyysjuhlallisuuksien tanssia cuecaa. Itsenäisyyspäivälle on omistettu myös oma juoma, terremoto, johon sekoitetaan viiniä ja ananasjäätelöä – viinit ovat chileläisten kansallinen ylpeydenaihe.
Riemu ja kaaos kaduilla muodostavat vastakohdan Suomen vakavalle itsenäisyyspäivälle, jossa osoitetaan kunniaa merkeillä meuhkaamisen sijaan. Kun chileläiset kysyivät minulta Suomen itsenäisyyspäivän juhlinnasta, kerroin, että miljoonat suomalaiset katsovat itsenäisyyspäivänä televisiosta, kun presidenttipari kättelee kuuluisia ja arvovaltaisia vieraita.
Itse en ole koskaan katsonut Linnan juhlia, mutta olen pitänyt perinnettä kiehtovana, sillä Linnan juhlat henkivät elitistisyydessään melko vähän sellaista maanläheistä suomalaisuutta, johon puheissa usein viittaamme. Eiväthän vieraat hepeneissään pääse edes saunomaan presidenttiparin kanssa.
Toisaalta loputon kättelyjono kyllä vaatii kuuluisaa suomalaista sisua sekä jonottajilta että televisiokatsojilta. Ehkä kättelyjono kuvastaakin protestanttista etiikkaa, jossa kärsimys johdattaa lopulta voittoon. Jos arki on kovin mukavaa, ehkä juhlassa pitääkin siirtyä epämukavuusalueelle, sillä moniin suomalaisiin juhliin liittyy esimerkiksi räntäsateessa värjöttelyä ja verenluovutusta hyttysille.
En ole aina oikein tiennyt, miten itsenäisyyspäivään pitäisi suhtautua. Pitäisikö juhlia valtion itsenäisyyttä sellaisena aikana, kun joidenkin sen kansalaisten oikeuksia rajoitetaan ja hyvinvointivaltion peruspilarit ovat muuttuneet pelkäksi menoeräksi? Lisääntyvä eriarvoisuus ja arvojen eriytyminen saavat minut miettimään, että kenelle itsenäisyyspäivä kuuluu ja juhlivatko suomalaiset yhteisenä juhlapäivänä ihan eri asioita.
Linnan juhlat keräävät vuosi toisensa perään valtavasti katselijoita, joten ainakin kätteleminen yhdistää eriytyvässä maassa. Yritän muistuttaa itseäni siitä, etteivät suomalaiset ole koskaan olleet yhtenäistä kansaa. Kuten lukemattomat muut maat, myös Suomi ajautui itsenäisyyden alussa sisällissotaan. Siitä huolimatta onnistuttiin rakentamaan myöhemmin hyvinvointivaltiota.
Ehkä itsenäisyyspäivänä pitääkin haudata myytti yhtenäisestä Suomen kansasta ja juhlistaa eroja, jotka vapaus ja demokratia mahdollistavat. Sytyttää kynttilä kansalliselle itsenäisyydelle, joka takaa mahdollisuuden omiin elämänvalintoihin. Kaivautua ulos kaikukammioista kättelemään myös niitä, joiden kanssa ei koe jakavansa juuri mitään yhteistä. Eroaminen johtaa itsenäistymiseen, joten miksei itsenäisyyspäivä voisi merkitä ylistystä eroille?
Emilia Voltti