LOIMAA Afganistanissa syntynyt mutta jo pienenä perheensä kanssa sotaa pakoon Iraniin lähtenyt Mahdi Khawari on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kokea paljon. Hän täyttää tammikuun alussa 21 vuotta ja on elänyt ilman perhettään 15-vuotiaasta lähtien.
– Minä halusin lähteä Iranista, koska olin utelias ja haaveilin opiskelusta. Iranissa en olisi saavuttanut unelmiani.
Hän sanoo vanhempien olleen aluksi ajatusta vastaan, mutta lopulta he myöntyivät esikoisensa tahtoon. Iraniin jäivät äidin ja isän lisäksi kaksi pientä veljeä. Ensin Mahdi oli Turkissa puoli vuotta ja sitten pakolaisleirillä Kreikassa vuoden. Siellä alaikäisiltä kysyttiin, mihin maahan he haluaisivat ensisijaisesti mennä.
– Minulle oli kerrottu, että Suomessa on maailman paras koulutusjärjestelmä, ja siksi halusin Suomeen. Mitään muuta en tiennyt maasta.
Syyskuun 1. päivänä vuonna 2020 Mahdi Khawari laskeutui 28 muun tulijan kanssa Helsingin lentokentälle.
– Oli oikein sateinen syyssää, kun tulimme, hän muistelee päivää.
Ensimmäiset kaksi viikkoa ryhmä oli Espoossa, minkä jälkeen puolet lähetettiin Ouluun ja puolet Kotkaan. Mahdi oli Ouluun menijöiden joukossa. Siellä hän opiskeli yläasteella erityisluokassa suomen kieltä. Kielen hän halusi oppia mahdollisimman nopeasti ja hyvin, koska tiesi sen olevan avain kotoutumiseen.
– Opiskelin sitä tosi paljon. Luin, kirjoitin ja kyselin.
Reilussa puolessa vuodessa hän oli oppinut uuden kielen niin hyvin, ettei enää tarvinnut tulkkia. Sitten tuli muutto Loimaalle, jota Mahdi aluksi vastusti kiivaasti.
– Vannoin, että muutan heti takaisin Ouluun, kun täytän 18 vuotta.
Kapinaa kesti kuitenkin vain kuukauden päivät ja sitten alkoi kotiutuminen.
Aluksi Mahdi opiskeli Loimaan evankelisessa opistossa ja asui opiston Hanhenpuiston ryhmäkodissa. Vuoden 2022 alussa hän täytti 18 vuotta ja muutti silloin omaan yksiöönsä. Saman vuoden helmikuussa hän aloitti lähihoitajan opinnot oppisopimuksella. Työpaikka löytyi läheltä, sillä Mahdi sai paikan entisestä ryhmäkodistaan.
– En ole ennen kuullut, että asukkaasta olisi tullut työntekijä, hän pohtii mutta sanoo osoittaneensa, että hän pystyy siihen.
Mahdi painottaa, että hän on aina halunnut pärjätä, ja maksaa Suomelle takaisin kaiken, minkä hän on täältä saanut. Kelan tukia hän ehti nostaa vain vähän yli vuoden, mikä on varsin lyhyt aika maahanmuuttajalle.
Hän uskoo siihen, että kotoutuminen on paljon itsestä kiinni, ja sen hän on osoittanut myös omalla esimerkillään.
Rasismia hän sanoo kohdanneensa jonkin verran. Se ei kuitenkaan pääse ihon alle, koska hän tietää tekevänsä oman osansa tässä yhteiskunnassa.
– Maksan veroni ja teen töitä niin paljon kuin opiskelujen lisäksi ehdin.
Keväällä Mahdi Khawari saavuttaa yhden unelmansa, kun hän valmistuu hoitoalalle. Hoitotyöstä hän sanoo haaveilleensa aina, sillä siinä pääsee auttamaan muita. Myös työn sosiaalisuus viehättää Mahdia. Opiskelujen ohella hän tekee keikkaa Loimaan eteläisen kotihoidon yksikössä, jossa hän oli aiemmin työharjoittelussa. Yksikön työkavereita hän ylistää, ja sanoo tapaavansa heitä joskus vapaa-ajallaankin.
Syksyllä hän taas oli työharjoittelussa päiväkodissa Hirvikoskella, josta hänellä on myös pelkästään hyvää sanottavaa.
– Lasten kanssa touhutessa tulin itsekin hyvälle tuulelle. Sieltä tarttui paljon positiivisuutta matkaan, hän kiittelee ja sanoo tekevänsä myös sinne nykyään keikkaa.
Kiireisen miehen aikatauluihin mahtuu myös tulkkaushommia. Mahdin tulkkauskielet ovat persia ja dari.
– Tykkään, kun on paljon tekemistä eikä aika tule pitkäksi.
Neljän vuoden maassa olon jälkeen Mahdi Khawari sanoo anoneensa viime kesänä Suomen kansalaisuutta. Hän kuitenkin tietää, että siinä voi kestää jopa parikin vuotta, vaikka hänen ei tarvinnut tehdä edes kielitestiä. Toisaalta hän tietää myös, ettei ole lähdössä mihinkään, joten nyt hän vain odottelee vastausta.
– Olen rakentanut itselleni vahvan pohjan täällä Suomessa, enkä voisi kuvitella lähteväni mihinkään muualle.
Ja sen verran syvälle Mahdin saappaat ovat muutamassa vuodessa uponneet myös loimaalaiseen saveen, että Saviseudusta on tullut hänelle pysyvä koti. Hän sanoo saaneensa itselleen juuret ryhmäkodista, joka on siksi aivan erityisen tärkeä paikka.
– Siellä olen kasvanut aikuiseksi, ja Loimaalla on nyt koti.
Jossain vaiheessa hän kuitenkin haaveilee jatkavansa opintojaan, sillä mielessä on pyörinyt ensihoitajakoulutus. Sitä ei voi kuitenkaan opiskella Loimaalla.
– En silti haluaisi muuttaa täältä pois. Yrittäisin jotenkin järjestää niin, että voisin asua täällä ja opiskella muualla.
Näiden päätösten aika ei kuitenkaan ole ihan vielä. Ensin nimittäin painetaan töitä vuoden tai pari.