– Isoin projekti lähti siitä, kun Jani Lankinen näki aseentukkiin veistämäni saksanhirven ja kysyi, haluaisinko veistää villisian yhden hänen haulikkonsa tukkiin. Hän lupasi työhön täydet taiteelliset vapaudet, ja se on aika vaarallinen lupaus minulle annettavaksi.
Aleksanteri Alasen reitti aseiden korjaus- ja huoltotöihin on aika lailla malliesimerkki siitä, kun hommat lähtee hieman lapasesta. Tai ainakin muuttuu ja kasvaa matkan aikana. Alasen kantavana teemana on ollut intohimon lisäksi luonteenpiirre, joka pakottaa tekemään asiat hyvin, eikä vain sinne päin.
Alkusysäys asehommiin tapahtui pari vuotta sitten, kun Alanen aloitteli metsästysharrastustaan.
– Aluksi ajatus oli vain mennä kavereiden kanssa peurametsälle, kun peuroja on meillä päin aika paljon.
Peurametsästys laajeni aika pian pienriistoihin ja kun pienriistakausi on hyvä aloittaa harjoittelulla, niin Alanen löysi itsensä ampumaradalta. Siellä hän tutustui haulikkoammunnan mestareina tunnettuihin Martti Perhoon ja Pauli Holloon, jotka ottivat Alasen mielellään mukaan skeetharjoituksiin.
– Ja skeetissähän pitää olla skeethaulikko. Neljän lapsen isänä tiesin heti, etten mitään uutta haulikkoa rupea ostamaan, kun ne ovat useiden tonnien vehkeitä. Perho ja Hollo totesivat sitten yhteen ääneen, että edesmenneen Reino Jussilaisen haulikko olisi varmaan saatavilla, joten hommataan minulle se.
Ensimmäisiin keskusteluihin Alanen oli vastaillut epäuskoisen myöntyvästi, mutta asia etenikin nopeasti. Vain pari päivää myöhemmin aseliikkeestä tuli puhelu, että haulikko jo odottelee uutta omistajaansa.
Haulikko sopi Alasen budjettiin, mutta siinä oli yksi pieni ongelma – noin kymmenessä palasessa ollut tukki.
– Se oli aivan mäsänä. Mietin kuitenkin, että jos nyt harrastusta olen aloittamassa, niin tässähän olisi varteenotettava ase siihen. Ja minähän kun olen suuri puuseppä, niin äkkiäkös tuollaisen korjaa.
Puuseppäartesaanin papereista huolimatta kävi pian selväksi, ettei tukin korjaaminen ollut aivan yksinkertainen puhde. Alanen päätti kuitenkin ryhtyä hommiin, koska uuden tukin hinnaksi valmistaja kertoi 1 490 euroa.
– Pelkästään vanhojen liimojen rapsutteluun meni kymmeniä tunteja. Ja kun tukki on pähkinäpuuta, niin jos halkeamat ovat syiden vastaisesti, niin ne näkyvät kuuhun asti.
Netin käsityöpalstoilla Alanen törmäsi kintsugi-tekniikkaan, jossa esineiden halkeamat korostetaan kullalla tai messingillä. Hän päätti soveltaa sitä tukin korjaamiseen ja alkoi opetella piilonaulaamista, lehtikultaamista ja pintakäsittelyä.
– Haulikkotukin mekaniikkaakin piti opiskella, ja siihen sain korvaamatonta apua Martti Perhon lainaamasta kirjallisuudesta ja Suomen ase ja retkeilyn neuvoista. En olisi tähän projektiin lähtenyt ilman heidän apuaan.
Lukemattomien työtuntien jälkeen ase oli valmis ja täytti omistajan tiukat laatukriteerit. Työn laatu vakuutti myös muut, ja pian Alaselta alettiin kysellä lisää korjaustöitä.
– Sen haulikon mukana tuli myös varatukki, jota edellinen omistaja oli kilpakäyttöä varten veistellyt sopivammaksi. Päätin sitten hommata koristeveistoraudat ja vaikka ensin ajattelin vain korjata vanhat veistelyt, päätin lopulta tehdä siitä täysin oman näköisen.
Koristeveistäminen sentään oli Alaselle ennestään tuttua hommaa, olihan hän 15 vuotta aikaisemmin osallistunut parille veistokurssille. Homma alkoikin pian luistamaan mallikkaasti.
– Keittiön pöytä toimi työpenkkinä ja siitä tuli palautetta hyvin usein. Voin sanoa, että viimeinen, joka näistä hommistani tykkää, on oma vaimoni, Alanen nauraa.
Sitten päästäänkin Jani Lankisen toivomaan villisikakaiverrukseen, joka kuulosti aluksi helpolta hommalta, mutta lopulta koetuksella oli vaimon kärsivällisyyden lisäksi Alasen omat hermot.
– Hirveän urakan jälkeen veistojäljestä tuli niin hyvä, että aseen rautaosat eivät enää sopineet tukin kanssa yhteen. Eli kysyin Janilta, saanko hoitaa rautaosat myös kuntoon ja luvan saatuani lähdin opiskelemaan sinistystä.
Kotikonstein sinistystavoista onnistui parhaiten ruostesinistys. Siinä aseen osat käsitellään ensin puhtaaksi, ja pintaan sivellään vetyperoksidista, väkiviinaetikasta ja suolasta tehty seos, joka ruostuttaa raudan. Tasaista ruostumista edesauttaakseen Alanen nappasi raudat mukaan kosteisiin löylyihin. Saunomisen jälkeen rautoja vielä keitettiin 20 minuutin ajan.
– Sen pitää ruostua ihan sellaiseksi, että pahaa tekee. Tuo prosessi tehtiin noin kymmenen kertaa ja voin sanoa, että siinä oli pikkaisen kärsivällisyys koetuksella. Putsattiin, ruostutettiin, keitettiin ja sama alusta.
– Tekijä helposti hieman sokaistuu laatuun työtä tehdessä, ja onneksi sainkin isältäni paljon hyvää ja rakentavaa palautetta.
Haulikkoprojektiin Alaselta kului 104 tuntia ja 15 minuuttia.
– Ase luovutettiin Janille hänen 50-vuotisjuhlissansa ja hän oli kyllä lahjaansa sangen tyytyväinen.
Projektin jälkeen Alanen alkoi rakentaa omaa verstasta, joten keittiön pöytä saa vihdoin rauhan.
– Tietenkin makuasioita, että onko jälki tyylikästä tai taidokasta. Kuitenkin aika harva uskaltaa lähteä korjaamaan aseiden tukkeja ja vielä harvempi saa niistä tehtyä siistejä.
Tulevassa verstaassaan Alanen pystyy puuosien kanssa tekemään lähes mitä vain, mutta metalliosille hän tekee vain pintahuoltoja. Eli aseseppäkouluun hän ei sentään ole lähdössä.
– Olen toki tutustunut koulutukseen, mutta se keskittyy enemmän aseiden mekaaniseen puoleen, kun taas taiteellisempi puoli on enemmän minun juttuni.
Ison projektin jälkeen Alanen on tehnyt pienempiä puuosien korjailuja, mutta aivan kaikki vapaa-aika ei ole mennyt veistellessä tai pyssynpiippuja saunottaessa. Kultakorjattu skeethaulikko pamahti viime vuoden aikana radalla 260 kertaa.
– Pakkohan sitä on ollut testata, että varmasti kestää. Ei nyt ihan joka viikko tullut ammuttua, mutta muutamaan kertaan kuukaudessa. Ja tulen käymään jatkossakin, Alanen lupaa.