Nuorehko mies nytkyttää päätään rytmikkäästi, kun brittiläinen trubaduuri esittää klassikkoja Tallinnaan matkalla olevan Viking Linen aluksen pubin estradilla tottunein ottein. Nuoren miehen nuppi ei kuitenkaan taida nykiä trubaduurin biisin tahdissa, sillä hänellä on päässään kuulokkeet, jotka eivät varmaankaan toista esiintyjän musiikkia vaan jotain ihan muuta.
Trubaduurin lähipöydässä istuva tukevasti keski-ikäinen pariskunta tuijottaa puhelimiaan tylsistyneiden näköisinä ja someaikaryhtisinä eli ranka lysyssä ja kaula kenossa.
Muutaman pöydän päässä esiintymislavasta istuva henkilö pilkkii ja säpsähtelee hereille, kunnes alkaa nukkua suu auki.
Livebiisi loppuu, ja kahden hengen pöytäkuntamme on ainoa taputtamaan vaivautuva yksikkö puolitäydessä pubissa. Trubaduuri näyttää ilahtuneelta. Thank you, kiitos, aitäh, hän sanoo ja katsoo meidän suuntaamme.
Muutama luurizombi herää vilkaisemaan lavan suuntaan kiitokset kuullessaan, mutta seuraavan biisin alkaessa somekansalaisten leuat alkavat taas painua kohti rintaa, ehkäpä pläräämään loputonta turhien tiktokkien tai muiden alustojen niin sanottujen sisältöjen hyödytöntä virtaa, joka turruttaa ja aiheuttaa aivomätää.
Seuraavan biisin loppuessa taputamme entistä innokkaammin ja yllätykseksemme osa muistakin pubilaisista intoutuu läpsyttelemään kämmeniään yhteen.
Erittäin ymmärrettävästi englantia lausuva trubaduuri kertoilee ottavansa mieluusti biisitoivomuksia vastaan. Soitto jatkuu, mutta kukaan ei tohdi lähestyä lavaa. No, jos ei kukaan muu, niin sitten minä, mietiskelen ja alan askeltaa kohti soittoniekkaa. ”Voisitko soittaa The wild roverin ?”, kysyn. ”Voin toki, mutta olen britti, en irlantilainen, joten se ei ehkä kuulosta kovin hyvältä”, artisti sanoo. Vähättelevästä vastauksesta huolimatta kyseinen pubiveisu sujuu olosuhteisiin nähden oikein mainiosti, vaikka sen henkeen olennaisena osana kuuluva kertosäkeen yhteislaulu jää lähtötelineisiin.
Ei muuten ollut ensimmäinen kerta, kun kävin esittämässä biisitoiveen laivatrubaduurille. Edelliselläkään reissulla kukaan muu ei intoutunut esittämään biisitoivettaan, joten kysyin niin ikään englantilaiselta trubaduurilta, että ”Osaatko soittaa Little wingin?”. ”Kukaan ei osaa, mutta voin yrittää”, hän vastasi, ja viimeistään biisin puolivälissä tajusin hänen laskeneen luikuria.
Lukuisten laivatrubaduurien ammattimaista työskentelyä seuratessa on käynyt mielessä, että miltähän soittajista tuntuu, kun osaa yleisöstä ei kiinnosta heidän esiintymisensä pätkääkään. Ehkä hiukan samalta kuin tilanteessa, jossa niin sanotusti keskustelet jonkun kanssa, mutta hän ei saa pidettyä räpylöitään eikä harhailevaa katsettaan irti addiktiokapulastaan minuuttiakaan.
Laivatrubaduurit tulevat Suomen lisäksi muun muassa Ruotsista, Englannista, Kroatiasta ja Kreikasta. Soittajia välittävän ohjelmatoimiston mukaan kriteerit ovat aika korkealla ja esiintyjien osaamiseen perehdytään ennen sopimuksen tekoa käymällä katsomassa heidän keikkojaan tai ainakin tutkimalla livetaltiointeja.
Olisi mielenkiintoista päästä kuulemaan, kun kansainvälisillä vesillä seilaavan suomalaisen laivayhtiön trubaduurit kertovat kotoväelle keikoistaan.
Sampsa Hakala