LOIMAA Reijo Riikonen on mies, jonka moni Loimaalla tuntee tai ainakin tietää. Se hänen on helppo myöntää, huomaahan asian melko nopeasti, kun kotoa poistuu.
– Kun tästä kaupunkiin lähden, ei sellaista päivää ole, ettei jotain tuttua näkyisi, nuorempaa tai vanhempaa, Riikonen sanoo.
Perään hän hymähtää, että olisikin joskus niin, ettei aina tarvitsisi olla morjestelemassa.
– Kyl mää Loimaan julkkis olen, hän sanoo ja nauraa.
TUTTUJA on kertynyt, kun ikääkin on karttunut ja tänä vuonna komeasti: Riikonen täyttää 13. helmikuuta 60 vuotta. Hän ei aio juhlia, sen sijaan suunnitelmissa on muistaa kavereita, kun heti synttäreiden jälkeen on ystävänpäivä.
Hurvittelun Riikonen kertookin lopettaneensa kokonaan. Jos ennen kului alkoholia ja tupakkaa, ei kulu enää, kuten ei kahvia tai makeita herkkujakaan. Syynä on tyypin 2 diabetes, johon sairastuminen muutama vuosi sitten pelästytti niin, että oli tehtävä elämänmuutos.
– Sitä on ihmetelty, kun en enää käy ravintoloissa, mutta en voi antaa periksi, kun on noita sairauksia. Olen aikani niissä käynyt, nyt pidän pintani.
Menneitä on silti metka muistella. Mieleen tulevat esimerkiksi taannoiset viisikymppiset, joita vietettiin suuremmin nimenomaan ravintolassa.
– Nuoremmat kiristi pitämään, ja sanoin, että kyl mää sinne tulen, mutta sitten ollaan kunnolla. No, ne meni vähän niin kuin viihteen puolelle.
SYNTYJÄÄN Riikonen on kotoisin Kauhanojalta, hyppyrimäen läheisyydestä, missä hän asui parikymppiseksi vanhempiensa ja vuotta nuoremman Keijo-veljensä kanssa. Ilmakuva lapsuudenkodista on tärkeä ja koristaa seinää edelleen, vaikka nuorukaisena veri veti sinne, missä muutkin kokoontuivat.
– Kauhanojalta kävin kaupungissa polkupyörällä parhaimmillaan kolme kertaa päivässä. Kyllä mulla silloin oli hyvä kunto, enää en uskalla ajaa.
Porukalla hän pyöri viikonloppuja joskus myös Turussa. Ajan henkeen alla oli jenkkibiili, kuskille tarjottiin ruoat ja bensat maksettiin kimpassa.
KOTOISIMPIA Riikoselle ovat kuitenkin Loimaan kadut, ne hän tuntee Kauhanojalta keskustaan ja Hirvikoskelle, monessa paikassa kun on tullut asuttua ja oleskeltua. Tarkkaan paikallista menoa seuranneen miehen mielestä tunnelma torin kupeessa on nykyisin aika vaatimatonta, kun ennen se oli vilkkauden keskittymä.
Ihmiset sentään ovat pysyneet suurin piirtein samanlaisina, asukkaisiin mahtuu Riikosen mukaan niin mukavaa kuin ylpeääkin persoonaa. Itse hän kokee tulleensa toimeen melkein kaikkien kanssa, mikä onnistuu, kun on oma itsensä.
– En ujostele ketään, hän sanoo.
MURHEITAKIN on ollut. Vanhempien kuolema ja veljen äkillinen poismeno koettelivat ja surettavat yhä. Työelämässäkin Riikonen olisi mielellään ollut pidempään kuin pelkän työharjoittelun. Ammatiltaan hän on konepuuseppä.
Tavallinen arki rullaa rauhallisesti. Hän katselee televisiota, lueskelee ja syö lounaan ulkona. Kotona käy siivooja ja kotihoito, joiden palveluja Riikonen kiittelee. Omaa asuntoa Sammonkadulla tekisi mieli päivittää.
Elämä on ihan kivaa.
– En pelkää mitään, ehkä vähän itseäni.