Nuorten psyykkinen oireilu on räjähtänyt. Aiheen käsittelyyn on käytetty lehdissä palstaa metreittäin – lehdet ovat kuulleet asiantuntijoita. (Päättäjät ehkä eivät.) Syitä pahoinvoinnin lisääntymiseen on lukuisia. Yhdeksi syyksi on ehdotettu kännyköitä ja somea: nyt peruskoulua ja toista astetta käyvät nuoret ovat saaneet kännykät käteen hyvin nuorina. Monet huomauttavat, että kännykät eivät yksin ole ongelman aiheuttaja, vaan syyt ovat syvemmällä.
Mutta kyllä niitä kännyköitäkin voi aika paljosta syyttää.
Usein puhutaan siitä, miten somen sisältö aiheuttaa nuorilla ahdistusta. Epäilemättä – on täydellisiä ihmisiä täydellisine kehoineen ja täydellisine elämäntyyleineen, on seksuaalista häirintää, on kiusaamista. Kääntäisin kuitenkin katsetta myös siihen suuntaan, mitä runsas kännykänkäyttö ja addiktio itsessään tekevät. Keskittymiskyky kärsii, koska somessa ja peleissä hypätään nopeasti asiasta toiseen. Pitkäjänteisyys katoaa, koska kännykältä palkinnon (dopamiinipiikin) saa nopeammin kuin pitkäjänteisestä puurtamisesta, vaikka jälkeinen antaakin suuremman tyydytyksen. Silmät ja niskakin saavat osansa. Joskus mietin myös, miten käy päättelykyvylle tai esimerkiksi muistille, kun kumpaakaan ei tarvitse nykyään käyttää samalla tavalla kuin ennen.
Tiedän, mistä puhun, sillä joudun itsekin rajaamaan omaa kännykänkäyttöä esimerkiksi viemällä puhelimen toiseen huoneeseen, jos haluan syventyä vaikkapa vaikeaan tekstiin. Keskushermostoni on sen verran kehittynyt, että pystyn tekemään tällaisen rajauksen. Lapsella, jonka aivot vasta kehittyvät, ei ole tätä kykyä. Addiktoiduin korona-aikana puhelimeeni, koska se oli ainoa ikkuna maailmaan, kun muutoin luukut olivat kiinni. Mutta se vain pahensi vointia.
Kännykän katseleminen on mukavaa pientä tekemistä, joka parhaimmillaan rentouttaa ja nollaa. Jos pitkäjänteisempi tekeminen ja esimerkiksi harrastukset jäävät siksi, että aika kuluu sohvalla somea selaten, tämä varmasti vaikuttaa vointiin negatiivisesti. Liikuntakin jää. Ei ole kyse edes varsinaisista harrastuksista, vaan ylipäätään kivasta arkitekemisestä kuten leipomisesta ja pelailusta. Välitunneilla nuoret ovat syventyneet älylaitteisiinsa. Sanaakaan ei vaihdeta.
Niin, sosiaaliset suhteetkin siinä kärsivät, jopa romuttuvat. Sosiaalista mediaa on joskus luonnehdittu epäsosiaaliseksi mediaksi, koska se vähentää ihmisten kasvokkaista kanssakäymistä. Nettiyhteisöt ovat tärkeitä, mutta hymiö ei silti pitemmällä aikavälillä korvaa hymyä eikä kuvien jakaminen yhteistä tekemistä.
Passivoituminen ruudun ääreen ei voi parantaa kenenkään mielenterveyttä. Masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivät nuoret tarvitsevat kuuntelevaa korvaa ja tukea, psykiatrista hoitoakin, mutta he tarvitsevat myös tukea älypuhelinaddiktion välttämiseksi. Älypuhelimet ovat upouusi keksintö, aivomme satojatuhansia vuosia vanhat. Emme vielä tiedä, miten nettimaailma tulee pitkällä tähtäimellä meihin vaikuttamaan. Lapsilla tätä ihmiskoetta ei pidä tehdä.
Mira Kreivilä