Nuori kollega hämmästyi, kun kerroin katselevani televisiota useimmiten televisiosta (en siis läppäriltä, täppäriltä, puhelimelta, älykellosta enkä virtuaalilaseista jne.) ja lineaarisesti, eli täsmälleen silloin, kun ohjelma lähetetään. Todennäköisesti olin hänen silmissään muutenkin tyyppi jostain viime vuosisadalta ja kommenttini oli vain yksi osoitus Parasta ennen -päivämäärän täyttymisestä ajat sitten.
Ehkä hän ajatteli, että ei noin vanhan maailman parkkiintuneilla rutiineilla voidakaan mennä kuuhun. Jos ajatteli, niin hän oli väärässä. Kuussa käytiin yli neljä kuukautta ennen ensimmäistä parkaisuani, ja ensimmäistä kuukävelyä seurattiin suoratoistona Ylen Kuustudiossa. Olen siis vahvasti modernin avaruusaikakauden lapsi. Kuulennon ja syntymäni lisäksi samaan vuoteen toki osui monta muutakin tärkeää virstanpylvästä, kuten keskioluen vapautuminen, Loimaan kaupunkioikeudet ja CCR:n Bayou Country -levyn julkaisu.
Minulta kysyttiin tämän vuoden alkupäivinä, että pidinkö Queen of fucking everything -televisiosarjasta? En kyennyt vastaamaan, koska kuusijaksoisesta sarjasta oli esitetty televisiossa vasta ensimmäinen jakso. Kysyjä kertoi ahnehtineensa sarjan putkeen nettitelevisiosta, eli Ylen Areenasta, mutta sellainen kuulosti tavattomalta. Hyvänen aika sentään: lähes kuusi tuntia puuduttavaa tuijottamista yhteen menoon! En ole hetimullekaikkitännenyt-sukupolvea, joten maltoin odottaa ja katsoin ensimmäisen jakson 5. tammikuuta ja viimeisen 9. helmikuuta. Kuuden tunnin tuijotusmaraton ei olisi senkään puolesta onnistunut, että viimeistään kolmannen jakson aikana Luther olisi jo asettautunut istumaan olkapäälleni vaatien tekemään jotain hyödyllistä, kuten vaikkapa varastossa olevien hillopurkkien inventaariota tai saunan tulipesien tuhkaluukkujen tyhjentämistä.
Nyt pystyn vastaamaan kysymykseen. Sarja oli varsinkin näyttelijäsuorituksiltaan ihan ok, mutta ei kaiken hehkutuksen arvoinen. Viime vuosien kotimaisista sarjoista esimerkiksi Sisäilmaa ja M/S Romantic säilyttivät kaarensa paremmin.
Televisionkatselutottumusten lisäksi ilmenee yhä useammin asioita, joissa varttuneisuus tuntuu. Esimerkiksi vuosittaiset futisreissut Saksaan keskiäkäisessä ukkoryhmässä: kaupunkikulttuurin nautintoihin tutustuessa koko ryhmä on harvoin kasassa, sillä joku meistä on koko ajan vessassa, lähdössä sinne tai tulossa sieltä.
Ehkä sekin on ikäkysymys, etten (ajoittaisia virvoitusjuomahankintoja lukuun ottamatta) tee nettiostoksia. En ole kertaakaan temuttanut, eli hankkinut Aasiasta niin sanotusti halpoja tuotteita, joita alipalkatut ja ylituntityöllistetyt pakertajat vääntävät ties missä ympäristöarvoista piittaamattomisssa hikipajoissa.
On minullakin toki postimyyntikokemuksia: Anttilan kuvastoja selattiin ahkerasti lapsuus- ja nuoruusvuosina muualtakin kuin lelusivuilta. Äläkä yhtään virnistele siellä: tilasin yhdeksänvuotiaana kasettifilmikameran, jonka maksoin pullonkeruusta ja viikkorahasäästöistä kertyneillä markoilla. Mukana oli neljästi leimahtava salamavalokuutio, jota säästelin ihan kitupiikkinä. Otin uuden kamerani mukaan luokkaretkelle ja pohdin huolellisesti, mihin tuhlaisin kallista filmiä. Ensimmäisen kerran painoin laukaisinta Rauman vesitornissa ja sain kuvaamosta monta viikkoa myöhemmin vinohorisonttisen kauttaaltaan epätarkan otoksen kaupungin silhuetista.
Lisää varttuneisuuskokemuksia ensi jaksossa, joka ilmestyy ajallaan.
sampsa.hakala@loimaanlehti.fi