– Seuraavissa huoneissa näette, millainen tulevaisuutenne olisi ollut, jos olisitte hävinneet talvisodan, Miehitysmuseon opas sanoo meille suomalaisille paikallislehtien päätoimittajille museon aulassa Riiassa, kun olimme astumassa näyttelyyn.
Tila toisensa jälkeen täyttyi vilusta ja nälästä, janosta rakkaiden luo ja vapauteen. Mielivaltaisen neuvostodiktatuurin jaloissa tuhoutuivat kokonaiset suvut tai ainakin ne hajosivat maailman tuuliin. Toisten osoite oli Siperia, toisten joukkohauta.
Matkaa vuosikymmenten läpi säestää painostava, meteliltä tuntuva äänimaailma. Karjavaunujen kolke kuuluu. Sitä ne Siperiaan matkaavatkin joutuivat kuuntelemaan.
Kuvia, kirjeitä, kuuntelulaitteita. Kaltereita. Kauan sitten kurjissa oloissa kuolleiden kasvoja.
Vastarintaa vaikka minkälaista. Kuten Latvian lipun viemistä salaa tv-torniin liehumaan niin korkealle, että se liehui siellä paljon kauemmin kuin miehittäjät olisivat halunneet. Nämä eivät vain keksineet keinoa saada sitä alas.
Suomen suurlähettilään vastaanotolle kävelemme Venäjän suurlähetystön ohi. Suomen suurlähetystö on Ukrainan suurlähetystön naapuri, ja sen naapuri on taideakatemia.
Akatemian rakennusta vastapäätä kadun toisella puolella on Venäjän suurlähetystö. Taideakatemian seinällä roikkuu valtava kuva Vladimir Putinin päästä, joka on muuttumassa pääkalloksi. Mahtavat kaihtimet olla pysyvästi kiinni kadun toisella puolella.
KGB:n entinen talokin on museo. Sellissä kuuntelemme oppaan kertomusta, meitä on vajaat 30. Alkaa tulla huono olo, on tukalan kuuma. Oppaan mukaan lämpötila jäljittelee neuvostoaikaa.
Vastarintaa murrettiin monin keinoin. Samaan selliin saatettiin pakata jopa 50 ihmistä ja tilaa saatettiin lämmittää tarkoituksella liikaa.
Seuraavan huoneen hirsiseinissä on kirkkaanvärisiä tarroja. Jokainen niistä merkitsee luodinreikää – punaiset tarrat reikää, josta on löytynyt verta ja muut laput veretöntä. Teloitushuoneeseen vietyjä kun ei kaikkia ammuttu, ohiampuminen oli painostuskeino.
Keskustassa turistit kävelevät massoina katuun ikuistettujen jalankuvien yli. Yksi ihminen seisoi siis juuri tässä ja piti kädestä kiinni ihmisiä vieressään, kun 600 kilometrin ihmisketju Tallinnasta Riian kautta Vilnaan osoitti mieltä Baltian maiden itsenäisyyden palauttamisen puolesta 23. elokuuta 1989.
Otan kuvan omista varpaistani urhean latvialaisen jalanjälkien vieressä.
Ja mietin, kykenemmekö Suomessa tarttumaan toisiamme kädestä.
Miehitysmuseossa päästään kierroksen loppuun. Seinällä loistaa lause kohokirjaimin: ”Pimeyden labyrintistä johtaa jälleen tie valoon.”
Opas pyytää meidät tulemaan perässään. Hän aikoo näyttää suurimman todisteen siitä, miksi taistelu miehittäjää vastaan kannatti.
Tavallisen ikkunan vieressä hän osoittaa vanhankaupungin kadunvilinää.
– Ihmiset saavat kävellä vapaina, sanoa mitä mieltä he ovat.
Kati Uusitalo