”Ei paljon kiinnosta” -asentoon sohvalle heittäytyneet nuoret heräävät eloon. Oman ruudun tuijottaminen on keskeytynyt, kun keltatakkinen nainen kajauttaa toiselta puolelta aulaa tervehdyksen seuraajilleen. ”Hei, ei saa kuvata, onks sulla lupa”, nuoriso korottaa ääntään pohtiessaan samalla kuumeisesti, kannattaisiko tilaisuus käyttää nimenomaan tällaiseen huuteluun vai käsimerkkien tekoon naisen selän takana. Nainen on kuin ei kuulisikaan, fokus on kaiketi niissä silmäpareissa, jotka saattavat seurata herkeämättä livelähetystä. Taustahuutelijat sen sijaan ovat selvästikin tietoisia siitä, missä ja ketä voi vapaasti kuvata. Ei ainakaan täällä, ammattikoulun aulassa.
”Mihin se kuvas”, nuoret tiedustelevat minulta, joka en voi muuta kuin kohauttaa harteitani ja hymyillä vinosti. Katseeni sattuu osumaan seinällä olevaan julisteeseen, jossa muistutetaan kuvausetiketistä. Joko valistus on mennyt perille seinäpamfletista tai sitten asiaa on pohdittu joskus jossain muuallakin. Veikkaan jälkimmäistä.
Olemme työparini Susanna Huolmanin kanssa kiertäneet kuluvan lukuvuoden aikana loimaalaisoppilaitoksia viemässä sananvapauden ja -vastuun viestiä lapsille ja nuorille. Keltatakkinen livestriimaaja Susanna on lähettänyt kuvitteellisesti jo toistakymmentä kertaa videoterveisiä seuraajilleen niin alakouluista kuin amiksestakin. Kerran yksi oppilas tosin huomasi, että Susannan kännykän näyttö oli pimeä. Tavallisemmin pienimmät oppilaat kysyvät puolitoistatuntisen työpajan jälkeen, näkeekö striimauksen jostain oikeasti. Teatterin taika on uponnut, ja tosimaailman sekä draaman välisestä rajasta ei olla ihan varmoja.
Sananvapauden supersankarit -mediatyöpaja toteutetaan Loimaan Lehden ja Loimaan Seudun Teatteriyhdistyksen yhteistyönä. Mitään Oscar-gaalan arvoisia näyttelijäsuorituksia ei luokkahuoneissa nähdä, mutta teatteri-ilmaisu on omiaan madaltamaan kynnystä opettajan ja oppilaan välillä. Vaikkemme me Susannan kanssa varsinaisesti edes opeta. Oppilaat saavat itse poimia työpajasta sen, mikä heitä puhuttelee. Aika usein se on ollut nimimerkin takaa huutelevan nettikirjoittelijan yllättävä pelmahtaminen keskelle opetustilaa. Häneltä saa tentata mitä vain. Yksi kysyi, lähdetkö Edgariin kaljalle, mutta lähes joka kerta joku on myös esittänyt aiheellisen kysymyksen, miksi ihmeessä trollaat ja aiheutat muille pahaa mieltä.
Nettikirjoittelijan rooliin heittäytyminen aiheuttaa minussa kaksijakoisia tunteita. Toisaalta on kauhean vaikea ymmärtää ja sen myötä sanallistaa, miksi joku kiusaa, haukkuu ja levittää perättömiä juttuja. Toisaalta taas on hirveän helppo vain kohautella olkia. ”Huvikseen.”
Oikeasti sananvapauteen ja mielipiteiden ilmaisuun ei kannata suhtautua olkia kohautellen. Ei sellaista mentaliteettia luokissa oikein ole ollutkaan, vaan päinvastoin olemme työpajan lopuksi saaneet luettavaksemme ja usein myös julkaistavaksi asti osuvia Koppeja lasten ja nuorten arjesta. Kiitos jokaisesta tähän asti.
Katriina Reijonen