Loimaa/Sarka-museo
Marju Hirvonen
Maatalousmuseo Saran Ruokakeskiviikossa muisteltiin kouluruokia ja kouluruokailua. Paikalla oli pieni, mutta aktiivinen porukka. Museon amanuenssi Senna Levonen alusti illan aihetta esittelemällä osallistujille museon kouluruokailun historiasta kertovan näyttelyn.
Vuonna 1866 alettiin perustaa tavalliselle kansalle tarkoitettuja kouluja ympäri maata, yleinen oppivelvollisuus säädettiin vuonna 1921. Ilmainen kouluruoka mahdollisti koulunkäynnin vähävaraisten perheiden lapsille. Vuonna 1943 Suomessa säädettiin laki kaikille oppilaille maksuttomasta kouluruuasta, ensimmäisenä koko maailmassa. 1960-luvulla kouluruoka monipuolistui ja lusikan lisäksi käyttöön tulivat myös haarukat ja veitset. 1920-luvulla tarjolla oli useimmiten perunasoppaa ja ohraryynivelliä. Nyt 100 vuotta myöhemmin ruokalistalla saattaa lukea minisoijapyörykkäkeitto tai lohenpyytäjän paistos.
Turusta Sarkaan saapuneet Eino Suominen ja Pertti Ojala asuivat lapsina Huittisissa ja kävivät samaa kyläkoulua. Suominen aloitti kansakoulun vuonna 1956, Ojala 1963.
– Noihin aikoihin kyläkouluja taisi olla kymmenen kilometrin välein, ikäluokat olivat sen verran suuria, miehet muistelivat.
Ojalalle ovat parhaiten jääneet mieleen paripulpetit ja peltiset lautaset ja mukit.
– Ruokana oli keittoja tai puuroja. Jokaisella oli syvä lautanen, jolle opettaja annosteli ämpäristä kauhallisen ruokaa. Ruoka haettiin luokan edestä ja omalle paikalle mentiin syömään.
Suomisen mielestä nakkisoppa oli hyvää.
– Taisin kuulua opettajan lellikkeihin, kun joskus sain kaapia loput sopat ämpärin reunoilta. Toki siitä hyvästä kannettiin vähän enemmän puita tai autettiin muuten.
Kouluruokia ei pelkästään muisteltu, vaan niitä päästiin myös maistelemaan. Kun Levonen paljasti tarjolla olevat kouluruokien klassikot, tillilihan kohdalla toimittajan suusta pääsi kauhunsekainen lausahdus: kaikkein suurin inhokki! Vieressä Ojala henkäisi lähes yhtä ahdistuneella äänellä: samoin. Naurun loputtua teimme sopimuksen, että kumpikin maistaa edes vähän.
Sanna Kiertonen kertoi olevansa suuri tillilihan ystävä.
– Aloitin koulun Oripään kirkonkylän koulussa vuonna 1981. Siellä oli ihana keittäjä, Kirsti, joka teki valtavan hyvää ruokaa. Edelleen syön tillilihaa aina, kun sitä on tarjolla. Ei tule mieleen ruokaa, josta en olisi tykännyt.
Ruokailun ohessa kerrottiin lisää muistoja ja tarinoita. Anne Saarikko aloitti koulun vuonna 1959 ja muistaa kouluruokailun useimmiten ikävänä.
– Olen aina ollut huono syömään ja opettaja annosteli emaliämpäristä liian ison kauhallisen ruokaa, vaikka yritin pyytää vähemmän. Se oli kamalaa. 1970-luvun alussa muutin Loimaalle miehen perässä. Olin koko työelämäni koulussa keittäjänä, ensin Vanhalla koululla, myöhemmin Käsi- ja taideteollisuuskoululla. Päätin, että pyydettäessä annan vähemmän ruokaa, en halunnut pakottaa ketään syömään.
Oli osallistujilla parempiakin muistoja. Vanhempi polvi kertoi, kuinka jokaisen piti syksyllä viedä kouluun vähintään kolme litraa puolukoita. Koulussa saattoi myös olla päivä, jolloin käytiin metsässä marjoilla. Kun isoissa taloissa nostettiin perunaa, sai koulusta vapaapäivän, kun meni sinne auttamaan. Ne olivat mukavia päiviä.
1970-luvun lopulla ja sen jälkeen koulun aloittaneilla oli ruuan suhteen monipuolisempia muistoja. Meille oli tarjolla myös pinaattilettuja, makaronilaatikkoa ja salaatteja. Kaikki muistivat lantturaasteen, jossa oli rusinoita tai punakaalisuikaleet, jotka oli koristeltu puolukoilla. Ohrapuuro ja mehukeitto oli hyvä makumuisto kaikille. Samoin riisiomenapuuro, paitsi että siinä oli aina omenakodan teräviä kuoria joukossa.
Muisteluilta oli monipuolinen ja mukava. Ojalan kanssa kättelimme, kun selvisimme sopimuksestamme.