Miltä elämä näyttää kahdenkymmenen vuoden päästä – mille nykytrendille silloin nauretaan, mitä ikävöidään ja mitä kaivataan? Näitä pääsin keskiviikkona pohtimaan ennakointityöpajassa.
Ennustaminen itsessään on pirun haastavaa hommaa. Varsinkin, kun touhuun lähtee ihan pystymetsästä ja ennustusten tai arviointien lopputulema riippuu pääosin omista mielipiteistä ja mieltymyksistä.
Miten minun pitäisi jotain tulevaisuudesta ymmärtää, kun eivät sitä ymmärrä ammattilaisetkaan? Ekonomien talousarvailut eivät usein kestä puolta vuottakaan, horoskooppien rakkaus- ja rahanäkymät kaatuvat parissa kuukaudessa ja meteorologien helle-ennustukset sekoittuvat sohjoisen loskan sekaan alle kymmenessä päivässä.
Itse olen mieltänyt väestöennustukset kohtalaisen luotettaviksi arvailuiksi. Asiaan perehdyttyäni huomasin olleeni pahasti väärässä, sillä Tilastokeskuksen artikkelin mukaan Suomen väestömääräksi vuonna 2060 on ennustettu jotain 5,3 ja 6,3 miljoonan välillä. Grafiikat hämärtyvät viimeistään siinä vaiheessa, kun vuoden 2021 ennusteesta (5,45 miljoonaa) on vuoden 2024 ennusteessa pompattu lähes miljoonalla ylöspäin. Lokakuussa julkaistu ennuste onkin aiheuttanut polemiikkia sen uskottavuudesta.
Ajattelin ensin, että väestöennusteilla olisi vaikutusta myös omaan tulevaisuuteeni. Mutta tarkemmin mietittynä: onko sillä lopulta väliä henkilökohtaisiin tekemisiini, että asuuko Suomessa viisi vai kuusi miljoonaa ihmistä?
Mitä sitten tästä ajasta haluaisin säilyttää ja mistä voisin luopua ilman ”kyllä ennen oli asiat paremmin” -sananpartta?
Somemyrkytys voisi ainakin laantua. Vaikka kaveriporukoissani osataan vielä kommunikoida muutoinkin kuin Snapchatin välityksellä, törmään joskus tilanteisiin, joissa koolla oleva porukka istuu silmät liimautuneina ruutuihin.
Sosiaalisesta mediasta puheen ollen tällä viikolla omakin selailuni pysähtyi hetkeksi ”Anteeksi Pekka” -päivityksen äärelle. Vaikka kyseinen tarina koulukiusatun Pekan itsemurhasta osoittautuikin sepitetyksi ja oli alun alkaenkin epäilyttävä, on vastaavanlaisia surullisia tapauksia aivan liikaa.
Haluaisin siis tulevaisuudessa muistella, että oltiinpas silloin hölmöjä, kun puhelimet hallitsivat elämäämme ja nuorten hyvinvointi oli retuperällä. Koulu- ja työpaikkakiusaamista toisaalta on ollut ”aina”, ja valitettavasti uskon, että aina löytyy riittävästi idiootteja ja heitä palvovia tätä perinnettä jatkamaan.
Jotta kolumni päättyisi jotenkin positiiviseen sävyyn, niin pitäisi keksiä jotain, mikä saisi olla voimissaan kahdenkymmenen vuoden päästäkin.
En oikein keksinyt muuta, kuin luonnon ja pubivisat (tämä ehkä laajempana ajatuksena siitä, että aina joskus muita ihmisiä pystyy sietämään, kunhan on hauskaa).
Todennäköisesti vuonna 2045 olen yhtä pihalla tulevaisuudesta kuin nytkin. Mutta jos somemyrkytys on laantunut ja pubivisat porskuttavat edelleen, niin elämä lienee ihan kelvollista.