Koronavuosina puhuttiin, kuinka epidemia saattoi muodostua etenkin nuoremmilla eräänlaiseksi sukupolvikokemukseksi. Se mullisti epäilemättä esimerkiksi koulujen arkea.
Itselleni koronavuosista ei ole jäänyt mieleen mitään erityistä.
Sen sijaan muistan torstaiaamun hieman runsaat kolme vuotta sitten, kun uutiset kertoivat sodan laajenemisesta Ukrainassa. Työkaveri oli tuskin ehtinyt toppatakkiaan riisua, kun hän ennätti sanomaan, että suomalaisista tehtiin yhdessä yössä Nato-jäsenyyden kannattajia.
Turvallisuudentunteemme oli järkkynyt perinpohjaisesti.
Ihmisen henkilöhistoriassa on hetkiä, jolloin asiat loksahtavat kertaheitolla toiseen asentoon. Yksi näistä muutoshetkistä koettiin kolme vuotta sitten helmikuisena torstaiaamuna.
Silloin realismi astui idealismin tilalle, mikä on tavallaan sääli. Tapahtumat opettivat myös suhteellisuudentajua, asettamaan asioita (etenkin ongelmia) oikeisiin mittasuhteisiin.
Tuosta hetkestä aika tarkalleen kolme vuotta myöhemmin todistettiin presidentti Zelenskyin surullisenkuuluisaa vierailua presidentti Trumpin vieraana Washingtonissa.
Näimme kuvaruudusta, kuinka sotaa käyvän maan presidenttiä läksytettiin ja nöyryytettiin televisiokameroiden edessä – presidenttiä, jonka valtio taistelee olemassaolostaan ja kansa siitä, että sillä säilyisi ihmisarvo.
Viimeisten viikkojen aikana on syntynyt jopa mielikuva, että Ukraina on tässä se pahantekijä, jota kuuluu kovistella ja paineistaa. Milloin kiristetään neuvottelupöytään tiedustelutiedon, milloin aseavun katkaisemisella. Asiat on käännetty päälaelleen.
Putinilla ja hänen hallintoalamaisillaan on epäilemättä ruhtinaallisen hauskaa.
Tämän kevään käänteiden jälkeen minulla on jälleen sellainen tunne, että jokin on loksahtanut uuteen asentoon. Tapahtumat ovat auttaneet hahmottamaan omaa paikkaani tässä mielipuolisessa maailmassa: ketkä ovat ystäviä – ketkä vähemmän, keihin voi luottaa – keihin vähemmän.
Kukapa ei kaipaisi rauhaa, mutta kenen ehdoilla. Tässä hetkessä ei voi välttyä tulkinnalta, että Venäjä on saavuttamassa ainakin osan tavoitteistaan eli saamassa palkinnon laittomasta hyökkäyksestä toiseen itsenäiseen valtioon.
Jos länsi antaa Ukrainassa periksi lyhytnäköisten taloudellisten etujen takia, se rohkaisee laajentumishaluista Venäjää jatkamaan valitsemallaan tiellään. Venäjällä lasketaan, että länsi antaa ahneuksissaan aina jossain vaiheessa periksi.
Itsevaltaiset järjestelmät elävät viholliskuvista, koska ne ovat pohjimmiltaan heikkoja ja vainoharhaisia. Sen sijaan jos Venäjän edessä ei nyt taivuta, on edes pieni mahdollisuus siihen, että itänaapurissamme alkaa kehitys kohti jotain parempaa. Se on tietenkin paljon toivottu maassa, jossa kokemukset demokratiasta ovat olemattomat ja huonot.
Kysymys on ennen kaikkea Ukrainasta, jossa merkittävä osa kansalaisista katsoo kohti Eurooppaa. Olisiko Euroopan aika alkaa toden teolla kantaa vastuuta oman maanosansa turvallisuudesta eikä ulkoistaa sitä?