Veteraanien jättämän henkisen ja aineellisen perinnön tallettamisessa ja säilyttämisessä jälkipolville riittäisi puuhaa vaikka miten monille talkoolaisille ja yhdistysaktiiveille. Jotta perinne tavoittaisi myös uudet sukupolvet, siitä kertomisen tapoja joudutaan jossakin kohtaa miettimään jo teknisen kehityksenkin vuoksi.
Kyse ei ole niinkään tiktokkiin tai snapchattiin menosta, vaan esimerkiksi sen varmistamisesta, että video- tai c-kaseteille aikoinaan nauhoitetut veteraanihaastattelut ovat tallella vielä silloinkin, kun viimeisetkin mankat ja videonauhurit ovat rikki.
Veteraanijärjestöjä ja perinneyhdistyksiä pitää erityisesti kiittää kiihkottomuudesta. On vaikea löytää niiden kannanotoista ja puheista minkäänlaista sodan ihannointia.
Kun kävimme työelämään tutustumassa olleiden lukiolaisten kanssa Veteraanituvalla, meitä muistutettiin veteraanien hartaimmasta toiveesta (s. 3): veteraanit toivoivat, ettei heitä tulisi lisää.
Veteraanit on onneksi jätetty valjastamatta minkään myöhempien aikojen aatteen vetureiksi. On syytä toivoa, että heidän perintöään ei tahrata tulevaisuudessakaan, kun uudet sukupolvet ottavat vetovastuun perinnetyöstä.
Jos todella haluaa kunnioittaa aiempien sukupolvien aikaansaannoksia, voi ainakin unohtaa hetimullekaikkitännenyt-asenteen ja muistaa, että kaveria ei jätetä.
Niin tekivät veteraanisukupolvetkin.
Kansallista veteraanipäivää vietetään sunnuntaina 27. huhtikuuta.