Vaalikevät kuhisee. Kävin äänestämässä viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä. Jono kiemurteli läpi aulan. Edelläni oli nuori, joka oli juuri saanut äänioikeuden. Tämä kävi ilmi, kun vaalivirkailija naurahti asiaa. Hienoa, että nuoret äänestävät, onhan peruskoulu kriisissä ja nuorten mielenterveys tilastojen mukaan heikoissa kantimissa.
Kotihoitoon ja vammaispalveluihin mahdollisesti kohdistuvat leikkaukset ovat olleet pöydällä juuri vaalien alla. Kaikissa vaaleissa päätetään asioista, jotka osuvat suoraan ihmisten arkeen. Numeroita lehtien sivuilta tuijottaessaan asiaa ei aina ymmärrä. Kuuntelin vaalitorilla korva tarkkana, kun ihmiset kertoivat ehdokkaille, millaisia konkreettisia vaikutuksia leikkauksilla on ollut heidän elämäänsä.
Vanhustenhoidon tilaa miettiessäni pohdin: ymmärtävätkö päättäjät, että jonain päivänä heistäkin tulee vanhoja? Heitäkin kohtaa vaiva ja kolotus, sairaus, ehkä tilanne, jossa he voivat asua kotona ainoastaan, jos kotihoidon palvelut ovat käytettävissä.
Ei sitä itsekään aina ymmärrä. Ei ainakaan ajattele paljon. Sehän on sitten jossain tuolla. Jossain tuolla olevasta asiasta on keveämpi leikata kuin asiasta, joka on juuri tässä ja koskettaa itseä.
Paitsi että kaikenlainen paha ja ikävä ja hankala voi koskettaa itseä milloin tahansa. Psykiatrisia sairauksia kuulee joskus kommentoitavan sävyyn kuin kommentoija olisi itse niiltä immuuni. Sairaus nähdään itse aiheutettuna ja siitä toipuminenkin taitaa olla ihmisestä itsestään kiinni. Esimerkiksi masennuksen saattaa laukaista moni asia. Millaista on pyytää apua, kun ei enää pärjää – kun on ensiksi selittänyt, miten sairaus on luonteen heikkoutta tai jotain sinnepäin?
Vammaispalvelujen heikennyksiä kannattava saattaa saada vammaisen lapsen. Silloin asia tulee lähelle. Muistan entisen opiskelukaverin selittäneen joskus silmät kirkkaina, miten yhteiskunnan ei pitäisi kustantaa vammaisten elämää, jos nämä eivät tuota palkkatulojen muodossa rahaa takaisin. Entä jos hän itse vammautuu onnettomuudessa ja tulee tarvitsemaan pyörätuolia?
Työt voivat mennä alta niiltäkin, joiden mielestä työttömät ovat vain laiskoja ja välinpitämättömiä. Menihän minultakin työpaikka opettajana, kun ammatillisesta koulutuksesta leikattiin. Ehkei uutta työtä löydykään niin vain? Tai vielä pahempaa – mitä jos menee alta koko työkyky, tulee työtapaturma tai jotain muuta? Alan vaihtaminenkaan ei ole nykyään ihan helppoa, juuri esimerkiksi ammatilliseen koulutukseen kohdistuneiden leikkausten tai aikuiskoulutustuen poistamisen takia.
Joskus voi olla vaikeaa asettua niiden puolelle, jotka tarvitsevat apua, tukea, säännöllisesti. Ehkä tässä auttaa, jos yrittää kuvitella itsensä tällaiseen tilanteeseen. Jos edes itsen vuoksi tukisi niitä, joilla on vaikeaa. Ei sairaus tai vähävaraisuus välttämättä tule omalle kohdalle, mutta se voi tulla. Vanhuus tulee varmasti, jos on onnekas.
Mira Kreivilä