Pyysin perheeltä avauslausetta kolumniin, mutta en saanut. Eivät halunneet miettiä sellaisia. Ovat varmaan kyllästyneitä.
Kerjäsin sitten otsikkoa, mutta en saanut sitäkään. Pitää keksiä kaikki omasta päästä.
Kolumni on mielipidekirjoitus, ja maailmassa on liikaa mielipiteitä. Yksi lisää, niin voi olla, että keikahdamme vielä kaikki joltain reunalta alas kun tasapaino pettää.
Ajattelin sitten, että mitäpä jos vaan tilaan lepotuolin ja asetun siihen olemaan hiljaa. Miksi huutaa mietteitään toisten riesaksi? Niistä tulee helposti suuria ja kömpelöitä ja juuri sellaisina ne eivät mahdu mihinkään.
Pitää olla pieniä ja yksinkertaisia mielipiteitä, että ovat käteviä ottaa mukaan. Niin kuin kaunis päivä tänään. Siitä ei ole harmia kenellekään.
Ihmisillä on myös niin paljon meteliä itsensä kanssa, että muiden puhumien sanojen haltuunotto käy joskus työlääksi. Vie voimia, jos puhutaan paljon, mutta piilotetaan kiinnostava ajatus vaikeaan paikkaan tai sitten sitä ei ole ollenkaan.
Meteliä kertyy helposti liikaa, koska on myös paljon sisäistä puhetta, varsinkin kysymyksiä.
Kysymysmerkin perässä on usein tyhjää siinä missä vastausten pitäisi olla, koska edes aluehallintovirastolla ei ole ratkaisua siihen, miksi ihminen on sellainen kuin on.
Jos menee vaikka Prismaan, niin ei sielläkään ole vastauksia. Ei luomuna eikä vähärasvaisena, tuskin tuoksuttomanakaan. Voihan sitä haluta uskoa, että on. Ja iloita, että saa tekemistä kun etsii.
Jos sitten välillä väsyy maailmaan, niin on unelma lepotuolista, jossa on hyvä lukea. Lukemalla tulee lisää meteliä pään sisään kun ottaa vastaan kirjailijan ajatuksia, mutta se ei haittaa, koska monella kirjailijalla on myös vastauksia.
Lukeminen on kuin kuuntelemista. Sen jälkeen se on ajattelun uudistamista, eikä sitä lajia ole tässä maailmassa liikaa. On hyvä osata kuunnella muita.
Hiljaa luetusta ei synny lisää meteliä, vaan yhdessä kirjoittajan kanssa jaettu kokemus, eikä sitä tunnetta kannata yrittää jakaa kolmannen kanssa, ehkä ilonsa löydöstä vain.
Tarinoilla on alku ja loppu. Alku on kun syntyy maailmaan ja loppu sitten kun ei enää millään jaksa syntyä uudestaan.
Levoton ja hämmentynyt ihminen ei lakkaa ihmettelemästä. Varsinkaan sitä, miksi on pakko sopeutua koko ajan eteen tuleviin uusiin monimutkaisuuksiin, vaikka ei yhtään haluaisi. Kaikkien ei-haluttujen asioiden väleihin pitäisi saada mahtumaan elämä, jonka oikeasti haluaa.
Lepotuolin tulee olla verhoiltu jollakin käytännöllisellä kankaalla. Sen selkänojan saa laskettua alas, jos tekee välillä mieli nukkua niille sijoilleen.
Jaloille on tuki niin, että oikeastaan tuoli on kuin ihmistä syleilevä pieni saari, jossa on mökki. Se ottaa suojiinsa ja vapauttaa kaikesta muusta paitsi hiljaisuudesta ja rauhasta.
Anu Salo
anu.salo@loimaanlehti.fi