Loimaan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Teija Ek-Marjamäki (kesk.) arvioi kesällä syntymäpäivähaastattelussaan, että alkavalla valtuustokaudella Loimaan päätöksenteon ennustettavuus heikkenee siitä, mihin on totuttu (LL 3.7.).
– Pääasia on, että pystytään tekemään yhteistyötä, hän totesi sovinnollisesti.
Kesän kuntavaalithan muuttivat Loimaan valtuuston voimasuhteita sen verran, että muutosten saattoi odottaa näkyvän päätöksenteossa uuden valtuuston aloittaessa toimikautensa.
Minä ja varmaan moni muu oli samaa mieltä hallituksen puheenjohtajan tulkinnasta siitä, mitä tulee päätöksenteon ennustettavuuteen.
Silti koin ensimmäisen yllätykseni heti valtuustokauden alussa siinä, kuinka hetkellisesti iso kysymys syntyi Hirvikosken alueen päiväkotiratkaisusta.
Kysehän oli vanhasta asiasta, jolle piti enää käytännössä lyödä sinetti valitsemalla uuden päiväkodin urakoitsija kilpailutuksen perusteella. Oletin asian etenevän isommitta pulinoitta maaliin.
Se, ettei asia edennyt noin vain eteenpäin, herätti pohtimaan vielä kerran sitä, mistä oikein on kysymys. Ongelmanahan tällaisissa monivuotisissa hankkeissa tuppaa olemaan se, että käsittelyn aikana saattaa unohtua punainen lanka.
Toisin sanoen, miksi Hirvikosken alueelle rakennetaan uusi päiväkoti? Esimerkiksi käyttäjien eli päiväkotilasten ja henkilökunnan näkökulma saattoi unohtua siinä vaiheessa, kun keskustelu pyöri kuumana – ja ihan perustellusti – hankkeen kustannuksissa. Minä jouduin yhtälailla turvautumaan arkistotietoihin muistini virkistämiseksi.
Ottamatta kantaa itse hankkeeseen, päiväkotia koskevan keskustelun aikana esitettiin monia päteviä kysymyksiä, mutta läheskään kaikki vastaukset eivät tavoittaneet ainakaan minua.
Päätöskin syntyi, ja Hirvikoskelle tulee uusi päiväkoti.
Päiväkotiratkaisun jälkinäytös on tietenkin vain ja vasta yksi esimerkki päätöksenteosta uudella valtuustokaudella, jota on eletty runsaat kaksi kuukautta.
Henkilökohtaisesti en pistä pahakseni pientä yllätyksellisyyttä päätöksenteossa, jos se on osoitus siitä, että Loimaalla punnitaan asioita eri näkökulmista, tehdään kompromisseja eivätkä asiat vaikuta ennalta lukkoon lyödyiltä – ja tästä huolimatta päätöksiä saadaan edelleen aikaiseksi vaikka sitten pienen kinastelun päätteeksi.
Muistan sellaisenkin ajan viime vuosikymmeneltä, jolloin kaupunginhallituksen ties kuinka monet äänestykset päättyivät tulokseen 9–2, kun käytännössä vasemmistoliiton edustajat jäivät kerta toisensa jälkeen esityksineen selkeään vähemmistöön, siis silloin kun jotain esittivät. Uskon, että pinnan alla kupli silloinkin.
Minä en vertaisi kunnallista päätöksentekoa yksityisten yritysten päätöksentekoon, jos yritysten päätöksentekokykyä pidetään tehokkuuden mittana.
Enkä oikein edes ymmärrä, miten kunnallisessa päätöksenteossa voisi olla jonkinlaista kattavaa pyrkimystä tai tarvetta yhtenäiskulttuuriin, koska sen verran eri lähtökohdista ja suunnista me ihmiset tätä maailmaa katselemme.
Lari Kiviranta