Loimaa/Haara-Onkijoki
– Miksi nyt juhlimme Loimaan Pienviljelijäyhdistyksen 100-vuotistaivalta, kysyi yhdistyksen Oman pellon pientareella -historiikin kirjoittanut kotiseutuneuvos Raija Kouri juhlaväeltä.
Samaan aikaan kun pienviljelijät ja heidän elämäntapansa on EU-aikana lähes kokonaan hävinnyt ja monet pienviljelijäyhdistyksetkin ovat hiipuneet hiljaa pois, Loimaan yhdistys on sopeutunut ja löytänyt uusia muotoja toimintaansa esimerkiksi perinnetyön ansiosta.
Kun ollaan maan vilja-aitta ja maaseutukaupunki – edelleen, höyrykoneiden putputus, vanhat traktorit ja työnäytökset kiinnostavat. Niinpä masinistipäivillä ja muilla tapahtumilla on ollut erinomainen yleisömenestys.
Raija Kouri on itse ollut mukana yhdistyksen toiminnassa menneinä vuosikymmeninä ja oli mukana laatimassa jo sen 50-vuotishistoriikkiakin.
– Yhdistys on alkuajoista saakka ollut koko perheen yhdistys, hän kertoo ja totesi, että sanonta siitä, miten naiset ovat maaseudun tulevaisuus on konkretisoitunut erityisesti Loimaan PVY:n toiminnassa.
Kunniapuheenjohtajaksi juhlassa nimitetty Loimaan Pienviljelijäyhdistyksen puheenjohtaja Heikki Kirvelä kiittikin yhdistyksen väkeä paljon yleisöä vetäneiden tapahtumien järjestämisestä ja antoi erityiset kiitokset aina toimintaa tukemassa ja kaikessa auttamassa olleille yhdistyksen naisille.
– Aika on mennyt niin nopiaan, hän päivitteli ja ihmetteli myös sitä, millaista pienviljelijä- ja ydistysgeeniä Loimaan seudulta löytyykään.
Hänen omasta suvustaankin löytyy pienviljelijää aina 1500-luvun lopulta saakka ja yhdistystoiminnan geenistä kertoo esimerkiksi se, että hän oli puheenjohtajana PVY:ssä 43 vuotta.
Historiikissä muistutetaankin, miten monista muista maista poiketen suomalaiset talonpojat kasvoivat vuosisatojen varrella aktiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja miten arvossa omaa maata on pidetty – vaikka oma tila tarkoitti lähes varmasti raakaa raatamista, tarjosi se myös perheelle elannon ja elämä oli omissa käsissä.
Omia elämän edellytyksiä edistettiin yhteistyöllä, jonka tekemistä voitiin säädellä jopa käräjillä vahvistetulla kyläjärjestyksellä.
Se saattoi määritellä vaikkapa laiduntamisen organisointia, FT Kirsi Laine totesi juhlapuheessaan. Karja ei saanut päästä pelloille ja niityille viljaa ja rehua tuhoamaan, joten tarvittiin paljon aitoja. Niitä tehtiin yhdessä, koska niitä tarvittiin paljon – Loimaan Vähäperän kylässä oli esimerkiksi 1800-luvun lopulla 62 kilometriä riukuaitaa.
Aitaukset tarkastettiin kylän kesken säännöllisesti, koska jos joku kylän osakkaista oli jättänyt aitansa huonolle hoidolle, kaikki kyläläiset kärsivät siitä. Yhteistyö olikin taloudellisesti kannattavaa, mutta usein siihen liittyi myös ristiriitoja.
– Isojako, jossa kylän maat jaettiin tilojen yksityiseen omistukseen, avasi oven nykyisin tutummalle vapaaehtoiselle yhteistyölle.
Jos joku ei halunnut yhteistyötä tehdä tai käyttäytyi sopimattomasti, hänen tilansa voitiin jättää yhteistyön ulkopuolelle.
– Suurin osa viljelijöistä halusi tehdä yhteistyötä keskenään. Kaikki eivät, ja vastahankaisten jääminen yhteistyön ulkopuolelle hyödytti kaikkia.
Maantieteellisen läheisyyden lisäksi yhteistyö saattoi perustua sukulaisuuteen, ystävyyteen tai kokemukseen samaan ryhmään kuulumisesta.
Kaikki maanviljelijät eivät Kirsi Laineen mukaan kokeneet aikaisemmin toimineita maamiesseuroja ja maalaisseuroja omakseen, vaan löysivät itselleen sopivan yhteisön pienviljelijöistä.
– Jatkuakseen kymmeniä tai jopa sata vuotta yhdistyksen on onnistuttava luomaan merkityksensä uudelleen jokaiselle sukupolvelle. Jos uusi sukupolvi ei koe, että yhdistyksestä koituu heille hyötyä, iloa tai vertaistukea, yhdistys lakkaa olemasta niiden viimeisten jäsenten mukana, joille yhdistys on ollut merkityksellinen.
– Yhteisen herneenlajittelijan omistaminen oli tärkeää yhden ajan pienviljelijöille, mutta jos se olisi ollut ainoa toiminnan muoto, voisimme nyt muistella kymmeniä vuosia sitten kuopattua yhdistystä.