Kaikki on kavallettu, petkutettu, myyty.
Siipiään välkytti musta kuolema.
—
(Anna Ahmatova kesäkuu 1921)
Kirjailija Anna Andrejevna Gorenko syntyi lähellä Odessaa vuonna 1889 ja kuoli Moskovan lähellä, Domodedovossa vuonna 1966. Ahmatovan isä oli ukrainalainen ja äiti venäläinen. On käsittämätöntä, että hän säilytti henkensä vallankumouksissa, Stalinin terrorissa, epäsuosion vuosina. On käsittämätöntä, että runot säilyivät julkaisukieltojen läpi.
Terrorin vuosina ystävät kävivät hänen luonaan Fontankan talossa. Anna Ahmatova kirjoitti runon säkeitä paperilapuille, näytti ne ystävälle, tämä painoi ne mieleensä ja sen jälkeen laput poltettiin. Puhua ei voinut.
Kävimme ystävieni kanssa Pietarissa vuonna 2018. Yksi meistä osaa venäjää. Toivoin, että menemme Fontankan taloon, koska olin nähnyt Turussa Hannu Väisäsen näyttelyn Anna Ahmatovan neljä huonetta. Museossa venäläinen babushka kertoi meille tarinoita Ahmatovasta, ystävämme käänsi. Olimme mykistyneitä.
Venäjän raaka ja säälimätön hyökkäys- ja tuhoamissota Ukrainaan on palauttanut monen mieleen Suomen historiaa ja omaa henkilökohtaista historiaa.
Olen syntynyt neljä vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen. Isämme oli sotainvalidi, ja sota heijastui lapsuudessa kaikkeen. Epämääräinen uhka oli läsnä. Lapsi ei ymmärtänyt, mistä on kyse.
Ensimmäinen muisto Neuvostoliiton väkivaltaisesta toiminnasta naapureitaan kohtaan liittyy Unkarin kansannousuun vuonna 1956. Äidillä oli unkarilainen kirjeenvaihtotoveri. Kansannousun jälkeen kirjeitä ei tullut. Äiti itki.
Syksyllä 1961 olin oppikoululainen. Muistan koulupäivän, jolloin meidät käskettiin pihalle, opettajat halusivat kuunnella radiota. Neuvostoliitto oli lähettänyt Suomelle nootin.
Ihmiskunnan historian vaarallisin päivä sanotaan olleen 27.10.1962.
Silloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat ajaneet maailman ydinsodan partaalle. Iltaisin mietin, heräänkö aamulla.
Samoihin aikoihin keskelle Berliiniä vedettiin ensin piikkilankaa ja rakennettiin vähitellen täydellinen muuri. Sen ylittämisyritys merkitsi kuolemaa tai pitkää vankeutta.
Kesäkuussa 1968 poikaystäväni meni armeijaan. Elokuussa Neuvostoliiton joukot vyöryivät normalisoimaan Prahan kevään jälkeistä tilannetta. Raskas sortokoneisto palasi, ja Dubčekin uudistukset peruttiin. Pelotti, mitä Suomessa tapahtuu – ja jännitti, pääseekö poikakaveri lomalle.
Elämääni ovat leimanneet Neuvostoliiton ja Venäjän osalta pelko, toivo ja nyt syvä pettymys. Berliinin muuri murtui syksyllä 1989, Neuvostoliitto hajosi jouluna 1991 ja toivo heräsi. Ajattelin, että vähitellen Venäjällä kansalaisyhteiskunta vahvistuu, järjestetään rehelliset vaalit ja oppositio saa toimia vapaasti, jolloin valta ei keskity liikaa. Media pysyy riippumattomana ja oikeuslaitos takaa laillisen toiminnan. Näin ei käynyt.
Jäljellä on suru.
—
Kulta ruostuu, teräs hajoaa,
marmori murenee, kaikki on kuolemaisillaan.
Suru on luotettavin asia päällä maan,
ja kaikkein kestävintä – sana kaikkivaltiaan.
(Anna Ahmatova 1945)
Päivi Nummela
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva kauppaopettaja