Tänä lauantaina järjestetään vuoden 2022 Euroviisujen finaali. Euroviisut perustettiin aikoinaan muun muassa yhdistämään EU:n jäsenvaltioita keskenään ja lisäämään tietoisuutta Euroopan moninaisista kulttuureista.
Nykyään Euroviisut, kuten monet muut kulttuuritapahtumat, toteuttavat samaa tehtävää, mutta silti tietoisuus Euroopan kulttuureista ei vaikuta laajalta. Mitä kulttuurimme oikeasti siis onkaan?
Opiskelen Eurooppa-linjalla, mutta silti minusta tuntuu siltä, etten käsitä tämän maanosan kulttuurin runsautta. Esimerkiksi Slovenia kuuluu EU:n yhteisöön, mutta en silti osaisi kuvailla sen kulttuuria sanallakaan. Toki tiedämme paljon muista Euroopan kulttuureista, kuten Välimeren aterioista, Espanjan flamencosta ja antiikin Rooman mytologiasta, mutta monet muut upeat kertomukset ja perinteet jäävät kokonaan pimentoon.
En myöskään tiennyt EU:lla olevan oma kansallishymninsä, Beethovenin Oodi ilolle, ennen viime viikonloppua. En kuitenkaan ihmettele, että kulttuuritietämyksessä on näin paljon puutteita, sillä myös EU:n perustietojen ymmärryksessä on paljon parannettavaa ympäri Eurooppaa.
Jos kuitenkin haluamme tarkastella vain Suomen kulttuuria, niin sitten kyllä tiedämme kaiken oleellisen – eikö niin? Osaamme kertoa ylpeinä suomalaisesta sisusta, rakkaasta saunasta, tyhjäpäisen jutustelun inhoamisesta, Muumeista, joulupukista ja Sibeliuksesta.
Tässä ovat mielestämme pääasiat Suomen kulttuurissa, mutta missä ovat saamelaiset ja pitkän historian omaavat luonnonuskonnot? Entä lukuisat vähemmistökielet ja murteet, kuten karjala tai meänkieli, jotka sinnittelevät selviytyäkseen eri puolilla Suomea?
Suomessakin on siis lukuisia kulttuurillisia piirteitä ja asioita, joita emme edes muista tai tiedä olevan. En usko, että monet tietävät esimerkiksi meänkielen pääpiirteistä tai siitä, että Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä ja käytetään viittä erilaista kansallispuvun päämallia.
Häpeän hieman omaakin epäpätevyyttäni tässä aiheessa. En kuitenkaan voi sille mitään, sillä en ole koskaan saanut opetusta Suomen ja EU:n ainoan alkuperäiskansan kulttuurista, jos ei lasketa mukaan ohimeneviä mainintoja. Koulussa kyllä kerrotaan esimerkiksi Amerikan alkuperäiskansoista tai antiikin Kreikasta, mutta Suomen kulttuurin opettaminen on miltei olematonta kanteleen, Kalevalan ja Mikael Agricolan jälkeen. Tämä olisi suuri ongelma ratkaistavaksi, sillä emme voi todellisesti arvostaa kulttuuriamme, jos emme tiedä siitä mitään.
Kaikesta huolimatta puhumme silti kulttuuristamme ihannoiden, kaunistellen ja arvostaen, vaikka emme kaikkea siitä tiedäkään. Ehkä voisimme kuitenkin joskus puhumisen sijaan aloittaa konkreettisesti arvostamaan ja opettamaan sitä – myös muilla keinoilla kuin Euroviisuilla.
Mona Lehto