Miehen kylkiluu. Krekilän myllyn kesäteatteri. Ohjaus Pasi Lappalainen. Käsikirjoitus Maria Jotuni, sovitus Lasse Lindeman.
Miehen kylkiluu on todellinen suomalainen klassikko. Ja miksei olisi – yli sata vuotta sitten kirjoitettu teksti on pisteliään hauskaa tykitystä!
Se vaatii näyttelijöiltä paljon. Vuorosanojen heittely salamannopeina vastauksina toinen toiselle ei onnistu, ellei teksti tule selkärangasta. Vielä vaikeampaa on säilyttää hahmojen inhimillisyys ja siten uskottavuus.
Nopeus suurentaa muutakin ilmaisua ja hahmoista tulee yksiulotteisia tai pilakuvia.
Krekilässä apteekkarin ja tohtorin taloudenhoitajattaret (Kaija Tammivaara ja Hannele Vainio) intoutuvat mittelemään voimiaan sanan säilällä oikein mehukkaasti ja sävykkäästi kosiskellessaan kilpaa apteekkarin renkiä. Tero Heikkilän esittämän rengin kärsimys naisten välissä hihityttää katsomossa.
Teppo Heikkilä (apteekkari Ollenberg) ja Laura Kilpiö (rouva Ollenberg) tavoittavat ilmaisussaan aidon parisuhteen – ja parisuhdekriisin – herkkyyttä, mutta myös tunteiden kierroksille karkaamista.
Vaikka puvustuksessa ja lavastuksessa viittaillaan aikaan kauan sitten muun muassa heinäseipäillä ja tekstiileillä, krekiläläisten versio ei ajoitu ihan tarkalleen mihinkään tiettyyn aikakauteen. Se on viisas valinta ja nostaa nimenomaan tekstiä esiin.
Tarkka viime vuosisadan alun tai muukaan miljöö ei ole välttämätön, sillä teksti pätee tämän päivän ihmisenkin elämään.
Samanlaisia tunteita on koettu ja koetaan joka ajassa: kuka rakastaa, rakastaako ja rakastaako varmasti ja oikeista syistä. Samoin näytelmä heittää katsojan eteen pohdittavaksi, miten voi olla itsensä ja itsenäinen niin parisuhteessa kuin muutenkin.
Rakkaus itsessään on ajaton ja ikiaikainen. Ja niin näyttävät olevan myös pariskuntien kommunikointiongelmat. Miten se onkin niin, että läheisimmissä ihmissuhteissa ei osata olla suoria ja avoimia – vaikka sellaisia kuin Miina Salokannel (Hannele Vainio), joka toistaa useampaan kertaan olevansa suora ihminen.
– No et niin vääräkään näytä olevan, tokaisee suutari-Topias.
Ajattomuus mahdollistaa myös pilkkeen silmäkulmassa ja silmäniskut nykyaikaan – esimerkiksi se, että Maria Jotunin kirjoittama apteekkarin renki tapailee rakastaessaan hetken Tauskin Sinä vain -hittiä, ei jää yleisöltä huomaamatta.
Jossakin vaiheessa teatterin pitää investoida äänentoistoon.
Kati Uusitalo