Alkava elokuu on kesän kuukausista viimeinen ja muistuttaa siten saapuvasta syksystä. Vuodenajan vaihtumisesta muistuttavat myös kauppoihin ilmestyvät koulutarvikkeet ja -reput, kun alkavan lukuvuoden ensimmäinen päivä lähestyy ja kesäloma alkaa vedellä viimeisiään.
Samalla alkavat uudelleen kesätauolle jääneet harrastukset. Siinä, missä kouluun palaaminen tarkoitti ala-asteella uusia lyijykyniä, pyyhekumeja ja penaalia, tarkoitti se myös ratsastustuntien ja kuoroharjoitusten jatkumista tai kokonaan uusien harrastusten pariin hakeutumista. Syksy tuntui ja tuntuu edelleen juuri oikealta ajankohdalta kokeilla siipiään jonkin uuden asian parissa.
KOULULAISENA uuden harrastuksen aloittaminen oli jännittävää, vaikka sitä ei aina olisi halunnut myöntää. Parasta oli, jos harrastuksen sai startata yhdessä yhden tai useamman kaverin kanssa. Tai sai uudesta harrastuksesta kokonaan uusia kavereita! Jaetun ilon merkitys muistui mieleeni, kun sain muutama viikko sitten seurata jalkapallokentän laidalta pikkuveljeni ja hänen ystävänsä riemua siitä, että he pääsivät harjoituksissa pelaamaan samassa joukkueessa.
Seuratessani jalkapalloharjoituksia aloin itsekin muistella, mitä kaikkea olen ehtinyt jo elämäni aikana harrastaa. Muun muassa jalkapallo, balettitanssi, näytelmäkerho, keppihevostelu ja kuorolaulu jäivät lopulta lyhyiksi kokeiluiksi, kun taas into valokuvaamista ja hevosharrastusta kohtaan on kantanut tähän päivään asti. Kahdesta viimeksi mainitusta harrastuksesta on ollut minulle hyötyä jopa työnhaussa.
OLEN HUOMANNUT, että aikuisempana uuden harrastuksen aloittaminen on paljon peruskouluvuosia vaikeampaa. Kahden yliopistovuoteni aikana olen koittanut taitojani seinäkiipeilyn ja body combatin parissa. Viihdyin sekä ryhmäliikuntatunneilla että kiipeilykeskuksessa, mutta käynnit pystyi lopulta laskemaan yhden käden sormilla ennen kun innostus lopahti.
Aina ei välttämättä tarvitse aloittaa mitään uuttakaan. Epäonnisten kokeilujen lisäksi olen löytänyt vapaa-ajanvietteitä vanhoista harrastuksista. Opettelin uudelleen neulomaan ja virkkaamaan sekä ostin tuliterät juoksukengät, jotka vedän tätä nykyä jalkaan lähes joka aamu.
Vanhoihin harrastuksiin on ollut paljon helpompi palata kuin uusia aloittaa. Miksi? Olen asiaa pohdittuani päässyt siihen lopputulokseen, että suurin rajoittava tekijä löytyy omien korvieni välistä: siedän nykyään huonosti tietoisuutta siitä, että en ole heti hyvä jossain. Epämukava tunne juontanee juurensa siihen, että olen vuosien varrella unohtanut, miltä tuntuu olla täysin aloittelija. Enkä usko olevani ainoa.
Vaikka kesää on vielä jäljellä, olen jo suunnitellut aloittavani syksyllä jonkin uuden (tai vanhan) harrastuksen ja kannustan muita samaan. Ehkä vaihdan lenkkeilyn polkujuoksuun, ehkä palaan kiipeilyseinälle.
Oona Tepponen