HUITTINEN/VAMPULA, PARIKKALA Eläimet ovat aina olleet lähellä Vampulasta kotoisin olevan Terhi Torikan sydäntä. Jopa niin lähellä, että haaveissa oli pitkään ryhtyä eläinlääkäriksi. Pienellä lammastilalla kasvanut Torikka kertoo hakeneensa lukion jälkeen opiskelemaan ensin biologiaa ja sen jälkeen eläinlääketieteelliseen. Kun ovet eivät auenneet kumpaakaan, hän löysi onnekseen Helsingin yliopiston maa- ja metsätaloustieteellisessä tiedekunnassa opetettavan kotieläintieteen, joka tuntui heti omalta.
– Aloitin opinnot Helsingissä vuonna 2003 ja valmistuin maa- ja metsätieteen maisteriksi vuonna 2009, hän taustoittaa.
Työura alkoi kuitenkin vetää hiukan eri suuntaan kuin pääaine antoi ymmärtää. Koska Torikka toimi opiskeluaikoina ainejärjestölehtensä päätoimittajana, ja hän on aina pitänyt kirjoittamisesta, hän päätti hakea kesätöihin Maaseudun Tulevaisuuteen. Taas oli onnea matkassa, kun jo ennen graduvaihetta lehdessä avautui kotieläintoimittajan paikka vuonna 2008.
– Siinä mielessä olen varmaan melko harvinainen toimittaja, että sain vakituisen työn jo hieman ennen kuin valmistuin, hän naurahtaa.
Parin vuoden päästä eteen tuli mahdollisuus siirtyä aluetoimittajaksi Kaakkois-Suomeen.
– Olin jo vähän aikaa ajatellut, että haluan pois Helsingistä, ja siksi hain paikkaa, kun se avautui, Torikka kertoo.
Päätöstä joudutti myös se, että hän oli jo siinä vaiheessa tavannut Itä-Suomessa asuvan miehensä Niko Hälvän.
AIVAN uppo-outoon ympäristöön satakuntalainen Terhi Torikka ei sentään sukeltanut muuttaessaan ensin Lappeenrantaan ja sieltä pienen mutkan kautta itärajan tuntumassa sijaitsevaan Parikkalaan.
– Isänisäni on kotoisin linnuntietä vain 20 kilometrin päästä Kurkijoelta ja isänäitini Räisälästä. Siinä mielessä karjalainen murre ja elämänmeno olivat valmiiksi tuttuja.
Siitä huolimatta Torikka myöntää välillä kaipaavansa asioita kotiseudulta, etenkin Vampulassa asuvia vanhempiaan sekä lapsuudenystäviään. Ja edelleen hän sanoo tuntevansa lämpimän läikähdyksen, kun hän ajelee Forssan ja Loimaan kautta vanhoille kotikonnuilleen.
– Jotenkin sielu lepää niissä avarissa peltomaisemissa eri tavalla, vaikka onhan toki järvissäkin se oma viehätyksensä.
Toisinaan kaipuuta herättää myös satakuntalainen mentaliteetti, sillä siihen tottuneena asiat tuntuvat joskus aika hidassoutuisilta idässä.
– Satakuntalaisena sitä on tottunut, että asiat tapahtuvat napakasti ja sovitusti. Täällä taas törmää aika usein siihen, että en ole vielä kerennyt. Että kahellaan. Se on välillä hankalaa itselle, hän naurahtaa.
Toisaalta Torikka sanoo karjalaisen välittömyyden tuovan rentoutta elämään ja ihmiset saattavat olla hyvinkin avoimia ja helposti lähestyttäviä hyvin pienellä taustatuntemuksella.
– Se hämmästyttää välillä edelleen.
ELÄMÄ on kuitenkin reilussa kymmenessä vuodessa juurtunut hyvin vahvasti uudelle kotiseudulle. Siitä pitävät huolen etenkin perheen yhdeksän- ja kuusivuotiaat tyttäret.
– Arki on aika täynnä ja lasten koulunkäynti rytmittää sitä pitkälti.
Yhteistä tekemistä perheen kanssa löytyy lähimaastoista, sillä upeat luontopaikat ovat aivan kodin ympärillä.
– Monesti retkeilemme sellaisilla paikoilla, joissa on laavu tai tulipaikka. Keräämme myös sieniä, mutta marjat jäävät metsään.
Kaiken muun lisäksi Torikka pyörittää miehensä kanssa Iloisen pässin maalaispuotia, joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Parikkalan keskustasta, kuutostien varrella. Saman katon alla on sekä kauppa että ravintola. Ideana on myydä vain lähellä tuotettuja tavaroita tai ruokaa.
– Meidän erikoisuutena on biisoninlihasta valmistetut hampurilaispihvit. Liha tulee mieheni veljen maatilalta, jossa eläimiä kasvatetaan. Lisäksi valmistamme hampurilaisia muun muassa paikallisesta kalasta sekä mangalitzan villasian ja ylämaankarjan lihasta.
Kymmenen vuotta sitten perustettu puoti sai osittain ideansa Torikan gradusta, jossa hän tutki lähiruokaa. Itse hän ei välttämättä olisi rohkaistunut perustamaan sitä, mutta yrittäjähenkinen mies innostui ajatuksesta. Vetovastuu kaupasta ja ravintolasta onkin miehellä, ja Torikka hoitelee lähinnä taustahommia oman toimittajan työnsä ohella.
– Teen esimerkiksi tilauksia tai työvuorolistoja, kun lapset menevät nukkumaan.
Harrastusmielessä maalaispuodin yhteyteen on hommattu myös muutama lammas sekä tietenkin se iloinen pässi. Lisäksi eläinkatrasta täydentävät kanit, kissa ja kaksi koiraa.
– Tätä pyörittäessä olemme huomanneet, että tällaiselle on selkeästi tarvetta. Ihmiset tykkäävät käydä vaihtoehtoisissa paikoissa ketjuhuoltoasemien sijaan.
KUN VENÄJÄ aloitti keväällä Ukrainan sodan, Terhi Torikka sai sukulaisilta ja ystäviltä huolestuneita kyselyjä siitä, näkyykö muuttunut tilanne jotenkin ja miltä se tuntuu. Hän kuitenkin vakuuttaa, että rajan läheisyydestä huolimatta sotaan suhtaudutaan seudulla melko rauhallisesti.
– Raja on täällä muutenkin arkea, eikä se ole muuttunut siitä, Torikka toteaa.
Hän sanoo jutelleensa myös rajavartijoiden kanssa, jotka ovat sanoneet, ettei työuran aikana ole sattunut ennen yhtä rauhallista jaksoa eteen kuin viime kesä oli.
– Heidän mukaansa resursseja on tullut lisää ja siksi valvontaa on entistä helpompi tehdä. Myös heidän työnsä arvostus on ehkä noussut sodan myötä.
Parikkalassa ja Itä-Suomessa rajavartijat ovat muutenkin jokapäiväinen näky, ja Torikan mukaan moni paikallinen työskentelee rajalla tai tullissa. Ainoa, mikä on viime aikoina hiukan puhuttanut enemmän, ovat liikekannallepanoa karkuun tulevat venäläismiehet.
– Toki olen itsekin miettinyt, että sellainen voisi tulla esimerkiksi metsässä lenkkeillessä vastaan, mutta en pidä sitä kovin todennäköisenä. Rajaa vartioidaan kuitenkin niin näkyvästi.