Sotaveteraanien yhdistyksiä lakkautetaan monin paikoin parhaillaan, koska sotaveteraanien määrä on käynyt vähiin. Joillakin paikkakunnilla viimeinenkin veteraani on jo edesmennyt.
Toiminta siirtyy perinneyhdistysten harteille. Näin on tapahtumassa esimerkiksi Alastarolla, jonka veteraaniyhdistys lopetettiin juuri ylimääräisessä kokouksessa ja sen vastuu ja varat siirtyivät uudelle yhdistykselle.
Perinneyhdistysten työ päätyö tulee varmasti olemaan veteraanien tekemän työn merkityksen tunnetuksi tekeminen yhä uusille sukupolville.
Tämä tarkoittaa sitä, että veteraanisukupolvelta saadut tiedot ja muu aineisto tulee järjestää niin, että perinnetyötä voidaan tehdä vielä silloinkin, kun enää ei ole elossa edes heitä, jotka ehtivät tutustua veteraaneihin vaikkapa lapsina tai toimia yhdistystyössä veteraanien kanssa.
Yhä uudet sukupolvet joutuvat myös miettimään, mihin perinne heitä velvoittaa. Suomi on ollut niinsanottu yhdistysten luvattu maa, mutta kiinnostaako yhdistystoiminta jatkossa ihmisiä samaan tapaan kuin ennen?
Veteraanien perinneyhdistysten toiminta voi hyvinkin kiinnostaa, ainakin päätellen siitä, miten arvostavasti ja kunnioittavasti nuoretkin nykyään puhuvat veteraanisukupolvista ja heidän sotavuosina Suomen hyväksi tekemistään töistä ja uhrauksista.
Veteraanisukupolvelta vaadittiin aikoinaan muutakin kuin puhetta.