Tammikuussa huonekasvini alkoivat näyttää nuutuneilta. Ne tiputtelivat lehtiä pitkin lattioita säännöllisestä kasteluvälistä ja viime keväänä vaihdetusta kukkamullasta huolimatta. Internet ja kasvitietoiset tuttavani tiesivät kertoa, että syy on joko vedessä tai valossa. Jompaa kumpaa on liikaa tai liian vähän.
Aloin tarkastaa kasvien kasteluntarvetta aina ennen uutta vesikannullista. Multa oli hieman kosteaa, joten kuivuuteen ne eivät olleet nuupahtaneet. Altakasteluruukuissa majailevat palmut, kukat ja köynnökset eivät pääse liiaksi lillumaan vedessäkään.
Ongelma oli tarkkailujakson jälkeen helppo paikantaa. Liikaa aurinkoa ne eivät ainakaan ole saaneet, vaikka olenkin talven pimeiksi kuukausiksi sisustanut olohuoneen sen mukaan, että kasvirukat pääsevät suuren ikkunan ääreen. Koska en voi kuitenkaan siirtää kukkaruukkuja talveksi tämän etelämpään, lähdin hakemaan kaupasta kasvilamppua.
Jo muutaman viikon säännöllisellä käytöllä on ollut ihmeellinen vaikutus, sillä nuutuneet kasvit ovat muisto vain. Osa on jopa alkanut puskea uutta kasvua kuin kevät olisi koittanut. Vaikka kasvilamppu ei ole järin energiatehokas, antaa se ainakin sen verran kasvuenergiaa, että uskon vihdoin kasvien selviävän ohi vuoden pimeimmän ajan ja taas seuraavaan kesään. Paitsi palmun, jonka alimmat lehdet ovat taas ruskeat.
Kiinnittäessäni enemmän huomiota kasvien käytökseen olen huomannut itse toimivani niiden tavoin: hakeudun pienimmänkin auringonpilkahduksen piiriin heti, kun sellainen kodin seinälle tai lattialle lankeaa. Yritän ajoittaa pitkät juoksulenkitkin niihin päiviin, kun säätiedotuksen mukaan taivas olisi edes puolipilvinen.
Epäilen kärsineeni kasvieni tavoin kuluneena talvena kaamosväsymyksestä, joka aiheutuu pääosin liian vähästä auringonvalosta. Aamusta iltaan jatkuva harmaus ei ole helpottanut oireita puhumattakaan siitä, että vietän päivät parhaat hetket tiukasti koneen ääressä kirjaston keinovalossa. Ennen talvipäivänseisausta pihalla oli yhtä pimeää sekä kotoa lähtiessä että sinne palatessa.
Aurinkoisina päivinä energiaa tuntuu kuitenkin olevan enemmän. Kandidaatintutkielman kirjoittaminen etenee kuin itsestään, kun päivänpaiste kurkistaa yliopiston ikkunoista, vaikka edellisenä päivänä tekstiä ei olisi syntynyt sivullistakaan.
Päivä pitenee koko ajan kevään lähestyessä. Maanantaina Näsijärven jäälle piti ottaa aurinkolasit mukaan, sillä matalalta paistava alkuillan aurinko suorastaan häikäisi. Vastaava on tuntunut talven mittaan olleen harvassa, vaikka muistot saattavat myös huijata. Aivan pian huonekasveille saa taas vaihtaa uudet mullat ja poskille ilmestyvät kevään ensimmäiset uudet pisamat. Vuodenajan vaihtumisesta on hyvä ainakin haaveilla, vaikka hiihtokelit saisivat jatkua vielä hetken.
Oona Tepponen