Haisen kolmatta päivää pahalta. Päälläni olevat vaatteet luultavasti risahtelisivat, jos riisuisin ne ja menisin suihkuun. Peseytyminen täytyisi vain ajoittaa taktisesti oikein, jotta shampoon ehtii huuhdella ennen kuin komentava ääni ajaa minut pois lämpimän veden alta.
Ihme, että lämmintä vettä on ylipäätään jäljellä varaajassa. Sitä on laskettu jonkun muun päälle tänään jo litroittain.
Selaan nettiä, jotta tietäisin hieman, mitä maailmalla tapahtuu. Eduskuntavaalit ovat tulossa, sen käsitän. Olen katsonut Ylen vaalitenttejä ja jatkanut niiden jälkeen valvomista vielä pari tuntia, vaikka silmät ovat lupsahdelleet kiinni ennen kuin studiossa on mainittu kolmannen kerran valtionvelka.
En osaa jutustella vaaleihin liittyvistä asiasisällöistä. En oikeastaan mistään muustakaan. Nato, katujengit ja veturinkuljettajien lakko tuntuvat hyvin kaukaisilta asioilta, koska en tiedä edes, millainen sää ulkona on. Meteorologin esittelemät kartat korkeapaineineen koskettavat minua lähes yhtä paljon kuin tieto siitä, että kansainvälinen rikostuomioistuin on määrännyt Venäjän presidentin Vladimir Putinin pidätettäväksi.
Tajuan eläväni vauvakuplassa. Tämän kuplan sisäpuolelle eivät pääse maailman pahuus eivätkä kevään ensimerkit. Kupla ulottuu kotiovelta roskakatokselle. Kiikutan sinne violetteja roskapusseja, joissa on pienen pieniä vaippamyttyjä. Valmistaja vakuuttaa vaippojen olevan kestävä valinta minulle ja vauvalle. Kukapa ei haluaisi jälkeläiselleen maailmaa, jossa ilmaston lämpeneminen ja ympäristön saastuminen on pysäytetty? Sitä kohti tässä mennään, pissasta painava vaippa kerrallaan.
Olen juuri liittynyt 1,6 miljoonan suomalaisen äidin komppaniaan. Sinne hakeutuu alati harvempi. Vuotta 2021 lukuun ottamatta lapsia on syntynyt vuosi vuodelta vähemmän. Loimaallakin kuolo korjaa enemmän kuin mitä väkeä syntyy, sillä edeltävän 12 kuukauden aikana loimaalaisia on syntynyt 168 vähemmän kuin menehtynyt.
Yhteiskunnan silmissä syntyvyyden lasku on ongelma, sillä väestörakenteen kääntyminen kärjelleen tarkoittaa taloudellisesti kurjistuvia aikoja. Maapallon kestokyvyn kannalta lapsiluvun pieneneminen tarkoittaa vähemmän ruokittavia suita. Me länsimaalaiset olemme tosin uutterasti kompensoineet tätä venyttämällä vyötärön ympärysmittaamme.
Kasvatusvastuun ensiaskeleet ovat olleet minulle aikamoista identiteetin uudelleenrakentamista. Olen jo alkanut ymmärtää univelkaantuneiden ystävieni horinat siitä, että vanhemmuus ottaa mutta myös antaa. En olisi koskaan oivaltanut asiaa, jollei riittävän moni asia elämän palapelissä olisi loksahtanut sopivaan asentoon mahdollistaen raskauden.
Syntyvyyden syitä ja vaikutuksia on syytä tutkia, mutta jätettäköön se asiantuntijoiden työksi. Hyväntahtoiset kahvipöytäutelut lasten hankkimisesta voivat olla kuin isku palleaan tai sohaisu muurahaispesään. Painostaminen ei ole lääke, jolla laskeva trendi käännetään kasvuun.
Katriina Reijonen
katriina@sivulause.fi