Viime viikonlopun juoksulenkillä äkkäsin tien vieressä vaaleanpunaisia vadelmia enkä voinut vastustaa kiusausta, vaan pysähdyin poimimaan vatut matkaevääksi. Niitä napsiessani muistelin, että vielä viime viikolla saman lenkkipolun varressa oli ollut myös metsämansikoita. Ne olivat tosin jo kadonneet parempiin suihin.
Viimeiset kilometrit kotiin mietin, ehtiikö vielä lähteä mustikkaan, vai onko paras sato jo menetetty lähestyvälle syksylle tai innokkaampien poimijoiden pakkasiin. Vadelmametsälle voisi myös lähteä kokeilemaan onneaan, ellei viimevuotisia olisi vielä pakkasessa.
Viime kesän vietin marjakojun tiskin takana kaupungissa. Vajaan kolmen kuukauden aikana asiakkaat kyselivät mansikoiden, mustikoiden, lakkojen ja kantarellien lisäksi esimerkiksi raparperia ja mustaherukan lehtiä. Olin samana kesänä kiinnittänyt ensimmäistä kertaa huomiota siihen, että tosiaan, toiset ostavat raparperinsakin kaupasta.
Muistelin noita kohtaamisia vastikään poimiessani kotipihalla punaherukoita mehua varten. Katselin samalla raparperipuskaa, joka on luultavasti omaa isäänikin vanhempi ja selvinnyt muun muassa tulipalosta. Sen sato olisi pitänyt korjata talteen jo aiemmin.
Mehumaijaan herukoiden sekaan heitin ylivuotista pakastemansikkaa, naapurin mansikkamaalta poimittua. Eipähän mennyt hukkaan, ja mehustakin tuli juuri sopivan makeaa.
Vielä vuosituhannen alussa meidänkin peltomme laidalla nökötti kasvihuone, jossa kasvatettiin tomaatteja ja kurkkuja. Suolakurkutkin tehtiin itse, kuinkas muuten. Muistan pienenä pilkkoneeni kurkun toisensa jälkeen ja repineeni liemen sekaan mustaherukanlehtiä.
Jos haluaisin ensi kesänä kokeilla peukaloideni vihreyttä, olisi lapsuudenkodin pihamaalle suhteellisen helppoa perustaa vaikkapa perunamaa. Opiskelija-asuntoni parvekkeella perunat sen sijaan kasvaisivat hiukan huonommin, sillä luultavasti en jaksaisi raahata tarvittavaa multamäärää kolmanteen kerrokseen edes hissillä. Parvekepuutarhat ovat kasvattaneet suosiotaan, ja viherpeukalot saavat lasittamattomallakin parvekkeella kasvatettua ruokapöytiinsä vaikka mitä, mutta vaivaa se tietenkin vaatii.
On hurjaa ajatella, kuinka paljon paremmin luonnon antimet ja oma puutarha on osattu hyödyntää kaksi tai kolmekin sukupolvea sitten. Siinä, missä itse tunnistan vain kantarellin ja ehkä juuri ja juuri herkkutatin, isovanhempani tuntevat syötävät sienet ja tietävät, miten ne kannattaa valmistaa.
Ensi talvena voinkin herukkamehulasi kädessäni muistella tätä loppukesää ja sen sadon herättämiä ajatuksia. Tuntea kiitollisuutta luonnosta ja pohtia tämän kolumnin nostattamaa haavetta omasta pienestä perunamaasta.
Oona Tepponen