Päätäni särkee usein. Kiire kiristää kallonpohjan lihakset pinkeiksi ja tietokoneella kökkiminen tuntikausia kerrallaan tietenkin viimeistelee tilan.
Kun on hoppua ja hommaa, tulee tehtyä toinen työpäivä unten mailla. Yöllä juttukeikat sekoittuvat omituisiksi cocktaileiksi – ihmiset ovat väärissä paikoissa ja haastattelujen aiheet ovat jotain muuta kuin päivällä valveilla.
Välillä päänsärky yltyy niskojen, hartioiden ja pään kipuvanteeksi, välillä se vetäytyy takaraivoon möykyksi jomottamaan.
Töissä ei enää ihmetellä fysioterapeutin neuvomia niskajumppaliikkeitäni, jotka saattavat muille näyttää siltä kuin yrittäisin vääntää itse itseltäni niskat nurin.
Joskus kun tuntuu, että päänsärky likipitäen vetää silmiä kieroon, olen maininnut särystä esimerkiksi juttukeikalla haastateltavalle. Ja kuullut, että en ole ainoa (terveisiä).
Kirjallisuustieteen tohtori Susanna Suomela on perehtynyt uupuneisiin merkkihenkilöihin ja omistaa heistä kirjoittamansa kirjan ”kaikille hampaat irvessä reipasta esittäville” (Suomen Kuvalehti 22/2023).
Hän muun muassa kertoo, miten Amerikan presidenteistä John F. Kennedy sairasti vakavaa suolistosairautta ja Abraham Lincoln oli vakavasti masentunut.
Heistä ja monista muista Susanna Suomelankin listaamista merkkihenkilöistä ei ensimmäisenä tule mieleen vakava sairaus tai uupumus.
Talvella kuuntelin sarjaa sota-ajoista (Yle Areena). Moni muistaa historiankirjoista tilanteen, jossa presidenttiydestä luopunut Kyösti Kallio menehtyi sairauskohtaukseen Helsingin rautatieasemalla juuri, kun hän olisi päässyt lähtemään kotiinsa Nivalaan. Maan johtaminen talvisodan koettelemuksissa ei varmasti edistänyt hänen terveyttään.
Myös pääministeri Anders Hackzell sai sairauskohtauksen neuvotellessaan rauhaa Moskovassa syksyllä 1944. Stalin esikuntineen piti sairastumista diplomaattiteatterina. Hackzell ei koskaan toipunut.
En vertaa itseäni presidentteihin enkä muihinkaan merkkihenkilöihin. Enkä myöskään esitä reipasta hampaat irvessä (no ihan joskus ehkä…).
Minulla on onneksi mahdollisuus sanoa, että en aina ole reipas. Eikä aina todellakaan tarvitsekaan olla.
Aina välillä itseä väsyneenä tai muuten surkutellessa yritän muistaa heitä, jotka näyttävät uupumatta tekevän työtä ei pelkästään itsensä tai oman porukkansa eteen, vaan ihmisten, yhteisöjen tai koko maailman hyväksi. Ihan tässä lähellä tai sitten jossain kaukana.
Emme aina tiedä, minkä hinnan he uurastuksestaan maksavat, mutta tiedämme, että velkaa heille jäämme.
Kati Uusitalo