Sain tilaisuuden uppoutua aivan uuteen kulttuuriin tämän kuun alussa. Jälleen kerran Euroopan nuorisoparlamentti nimittäin tarjosi minulle ja muutamalle muulle suomalaiselle mahdollisuuden, jonka otin avosylin vastaan: yhdeksän päivää Azerbaidžanissa.
Kävin ennen lähtöäni monta keskustelua kohdemaasta ja matkasuunnitelmista. Mieleeni niistä jäi kuitenkin kunnolla vain yksi. Tässä keskustelussa eräs sukulaisistani pyysi minua varomaan kaikkea epäilyttävää, välttämään kidnapatuksi tulemista ja väistämään muun muassa konfliktialueita. Hän myös kysyi, olenko ihan varma, että haluan edes lähteä.
Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa ollessani aloinkin miettimään näitä sukulaiseni “vinkkejä” hieman syvemmin. Olimme kokoontuneet noin 250 eurooppalaisen nuoren kanssa tapahtuman avajaisseremoniaan, kun näimme ensimmäisen perinteisen tanssi- ja rumpuesityksen. Jo silloin tiesin, että koko reissu tulisi olemaan upea ja kaikin puolin rikastuttava kokemus. Sen takia palasinkin ajatuksissani Suomeen ja niihin ennakkoluuloihin, joita asetamme jatkuvasti muita kulttuureita kohtaan.
Yleisesti suomalaisista ajatellaan, että olemme hyvin nöyriä ja joskus jopa alakuloisia miettiessämme omaa maatamme. Silti jatkuvasti pidämme muita maita epäturvallisina, likaisina, sotaisina – kaikin puolin huonompina. Suomeen verrattuina muut maat ovat kuin elinkelvottomia, jos monelta syntyperältään suomalaiselta sitä kysytään.
Emme aina välttämättä ymmärräkään, että vaikka olisi kotoisin maasta, jossa olisi konflikti meneillään, tai jota ei välttämättä edes luettaisi hyvinvointivaltioksi, voi silti olla täysin “normaali” nuori ja elää tavallisesti. Jos matkustaa tuttujen maiden ulkopuolelle, voi silti pysyä hengissä ja olla tulematta kidnapatuksi. Vaikka muissa maissa on eri tilanne kuin meillä, niissäkin on mahdollista vain käydä elokuvissa, olla kavereiden kanssa tai juoruta turhanpäiväisistä tapahtumista.
Bakussa ollessani tapasinkin esimerkiksi Ukrainassa eläviä nuoria, Espanjan pikkukylistä kotoisin olevia nuoria, irlantilaisia, kreikkalaisia, turkkilaisia, ja tietysti lukuisia azerbaidžanilaisia. Meillä ei tietenkään ole yhteistä äidinkieltä, eikä välttämättä edes maanosaa, mutta silti ensitapaamiselta pystyin vitsailemaan, nauramaan, laulamaan sekä tanssimaan heidän jokaisen kanssa, ja sainkin monesta heistä elinikäisiä ystäviä. Meistä jokainen myös kuunteli osittain samaa musiikkia, selaili Instagramia, jos oli tylsää, ja nauroi samoille vitseille – ei väliä, oliko kotoisin maasta, jossa on konflikti meneillään vai ei.
Muuallakin kuin Suomessa oikeasti on, uskokaa tai älkää, mahdollista elää hyvää, ja “normaalia” elämää. Muuallakin voi kasvaa aivan “normaaliksi” ihmiseksi.
Mona Lehto