Koululiikunta.
Mitä tunteita sana herättää? Tiedän, että osa lukijoista sävähti. Varsin suurella joukolla koululiikuntaan liittyy ikäviä muistoja. Itse asiassa aika harva taisi nauttia koululiikunnasta lainkaan, ja veikkaanpa, että näitäkin ihmisiä kohti on ainakin yksi, jolle liikuntatunnit olivat erityisen epämukavia.
Koska koulun oletetaan ratkaisevan kaikki nuorten ongelmat, nyt myös nuorten liian vähäiseen liikkumiseen halutaan löytää ratkaisu koululiikunnasta. Helpoin ratkaisu on tietenkin liikuntatuntien lisääminen. Tämä ei kuitenkaan taida ratkaista ongelman ydintä, sillä, minä kehtaan väittää: koululiikunta vähentää nuorten halua liikkua vapaa-ajalla. Joillakin koululiikuntamuistot ovat niin ikäviä, että liikkuminen aikuisuudessakin on vastenmielistä. Itsellenikin tulee heti mieleen tilanteita, jotka olivat suorastaan nöyryyttäviä. Erityisesti on jäänyt mieleen, kun opettaja totesi suoritukseni jälkeen, että älä nyt naurata.
Joskus mietin, mikä on koululiikunnan tavoite, etenkin tyttöjen koululiikunnan. Tyttöjen tunneilla nimittäin yleensä harjoiteltiin tekniikoita siinä missä pojat saivat pelata pallopelejä koko tunnin. He siis saivat enemmän liikuntaa kuin me, ja ehkäpä heillä oli hauskaakin. Koululiikunta ei myöskään kannustanut liikkumaan vapaa-ajalla, koska monelle oppilaalle liikuntatunnit viestittivät, ettei liikunta ole heitä varten.
Vertailu ja arviointi eivät helpota asiaa. Oli ahdistavaa olla opettajan ja luokkalaisten vahtivan katseen alla. Vertailua tapahtui väkisinkin myös oman pään sisällä. Koulukiusaamisen uhreille koululiikunta tuotti myös ekstratuskaa, koska tuuppiminen oli liikuntatunneilla vieläkin sallitumpaa.
Uinnin muistan olleen teineille erityisen ahdistavaa, syynä epäilemättä muuttuvaan kehoon kohdistuva epävarmuus. Monella tytöllä oli sattumalta kuukautiset juuri uintipäivinä. Uimataito on sen verran tärkeä, ettei koulu-uinnista voi luopua, mutta ehkä aikuisten pitäisi suhtautua teinien kehoahdistukseen ymmärtäväisemmin.
Minulla kesti pitkälle aikuisuuteen, ennen kuin aloin liikkua mielelläni. Se vaati oman lajin löytämisen sekä sen kokemuksen työstämistä, että myös minä voin liikkua, vaikken olekaan erityisen taitava. Eihän liikunnassa onnistunut suoritus ole sen homman pointti! Usein alleviivataan, miten hyvä olo on liikunnan jälkeen, vaikka itse asiassa liikunta voi olla mukavaa myös itse tekemisen aikana.
En ole erityisen liikunnallinen, olen aina ajatellut. Mutta mitä tarkoittaa se, että on tai ei ole liikunnallinen?
Ehdottomasti ajattelen, että kaikki voivat löytää liikunnan ilon ja että kaikki liikunta on kotiin päin. Jos ei liiku lainkaan, pienelle kävelylle lähteminen on kirjaimellisesti askel eteenpäin. Silloin pitää vaimentaa sisäinen arvostelija ja tehdä niin kuin hyvältä tuntuu. Liikunta on kaikkia varten. Ehkä tätä tunnetta voisi lujittaa se, että koululiikunnassa olisi liikuntaan kannustava ilmapiiri. Sen saavuttaminen ei voi olla mahdotonta.
Mira Kreivilä