Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tulee lauantaina kaksi vuotta. Ukraina ja sota on varmasti ollut monen Loimaan seudun ihmisenkin mielessä harva se päivä.
Kaksi vuotta on tuntunut meistäkin monesta ehkä ikuisuudelta, mutta voimme vain kuvitella, miten pitkältä päivät ovat tuntuneet ukrainalaisista sodan keskellä – myös täällä kaukana sodasta, kun joka hetki voi olla viimeinen ennen kuin saa tietää kotiseutunsa tuhoista, rakkaidensa haavoittumisesta tai jopa menehtymisestä.
On elämä ennen ja nyt.
Presidentti Sauli Niinistö totesi heti tuoreeltaan sodan alettua, että naamiot on riisuttu ja vain sodan kylmät kasvot näkyvät.
Naamioita on riisuttu myös muualla ja näky ei ole kaunis.
Apu Ukrainalle on monessa Euroopankin maassa ollut todellisuudessa ihan muuta luokkaa kuin mitä juhlapuheissa on koukeroisin ja koskettavin sanoin lupailtu.
Näyttävät eleet huomion kiinnittämiseksi Ukrainaan ovat hyviä, mutta huomio ja huoli eivät riitä avuksi – keneltäkään meiltä.
Ukraina on sinnitellyt ja sinnittelee taas tänäänkin. Olemmeko tehneet tarpeeksi, kestämmekö katsoa itseämme vielä peiliin, jos Ukrainan sinnikkyys loppuu ja Venäjä voittaa?
Miten kylmät kasvot peilistä näkyvät?