Viime vuosina elokuvateatterien kattaus on ollut täynnä jatko-osia, uudelleenfilmatisointeja ja televisiosarjojen sekä kirjojen elokuvasovituksia. Joskus sovituksen luontiin riittää tunnettu tavaramerkki.
Kun ihmisten ostovoima heikkenee taloudellisten kriisien seurauksena, on ylimääräistä rahaa käytettävissä vapaa-ajan kulttuurimenoihin vähemmän. Silloin käännytään uusintojen pariin: lipputulojen romahtaessa kannattaa maksimituotot varmistaakseen turvautua tuttujen, turvallisten ja nostalgisten tuotantojen puoleen.
Tämä ei rajoitu pelkästään elokuvateollisuuteen. Maksimituottoja jahtaava toimintalogiikka ohjaa kulttuurin ja taiteen tuotantoa suuntaan, jossa uuden tai kokeellisen luominen näyttäytyy riskinä, joka on usein liian korkea otettavaksi. Jos ainoa arvokas kulttuurituote on sellainen, joka tekee varmasti hyvän taloudellisen tuloksen, ei luominen ole taloudellisesti järkevää.
Mikään kulttuurin ja taiteen kenttä ei kuitenkaan voi uudistua ja kehittyä, jos sen toiminta perustuu yksin rahan tahkoamiselle, eikä uusintoja voi tehdä ilman jotain mikä kannattaa tehdä uudestaan. Moni taiteilija on saanut todellista arvostusta vasta kuolemansa jälkeen eikä kaikilla taiteenlajeilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia taloudelliseen menestykseen.
Ani harva rikastuu runoja rustaamalla. Silti juuri runoilijat nähdään usein tärkeinä kulttuurihistoriallisina persoonina ja heidän työnsä arvokkaana kansakuntien rakennusmateriaalina eritoten heidän kuoltuaan. Sapfon runous koskettaa vielä 2 500 vuoden jälkeenkin ja J. L. Runebergia juhlittiin vielä tänäkin vuonna Suomen kansallisrunoilijana.
Näiden taiteilijoiden työt eivät aina noudattaneet tuoton tavoittelun logiikkaa, eikä taiteen tuottavuus kerro vielä sen merkityksestä yhteiskunnalle tai kulttuurin kehitykselle. Sanallisen taiteen kentällä runous on usein rahaköyhin laji, ja useimmat runoilijat kirjoittivat jo muinoin mesenaattien avustuksen turvin. Ilman mesenaattien apua eurooppalainen runous ei olisi kehittynyt sellaiseksi kuin sen tunnemme, ja monet kirjat sekä laulut olisivat jääneet kirjoittamatta.
Uutta luovaa taidetta pitää ymmärtää tukea ja arvostaa niin hyvinä kuin huonompina taloudellisina aikoina. Suomen perustuslaki ja YK:n ihmisoikeusjulistus takaavat jokaiselle oikeuden kulttuuriin ja taiteeseen. Valtiolla, kunnilla ja muilla toimijoilla on siis tärkeä tehtävä kulttuurin tukijoina, jotta sitä saadaan kaikkialle, syrjäseuduilta kouluihin ja tutkijoiden pöydiltä hoitolaitoksiin – mutta myös kulttuurin elinvoimaisuuden ja kehityksen varmistajina. Kaiken taiteen tehtävä ei ole tuottaa rahallista hyötyä – parhaimmillaan se on taiteen luoman hyvinvoinnin sivutuote.
Sofia Savonen