Olin viime viikonloppuna jooga- ja melontaleirillä lapsuuden maisemissani Hangossa. Leiri oli ikimuistoinen monellakin tapaa.
Paitsi antoisa ohjelma myös heti alkuun sattuman sormen järjestämä yllätys löi ällikällä. Kun ajoin majapaikan pihaan, huomasin olevani paikassa, jossa ukkini vietti viimeiset elinvuotensa. Kiinteistö kuului aikanaan merimieskirkolle, jossa se piti vanhainkotia miehille. Kävin siellä lapsena ja nuorena säännöllisesti tapaamassa isänisääni. Muistot tulvahtivat mieleeni, kun kapusin yläkertaan, jossa ukkini huone aikanaan sijaitsi, ja jonne itsekin nyt majoituin. Lähetin terveiset ukille pilven taakse ja kiitin hauskasta yllätyksestä. Olen nimittäin varma, että hänellä oli tässä sormensa pelissä.
Minulla on ukista paljon hyviä muistoja. Sodan käyneestä miehestä ei huokunut katkeruus tai kylmyys, päinvastoin. Minulle on jäänyt muisto lämminsydämisestä ja herkästi ihmisestä, joka rakasti eläimiä ja lapsia. Kun hän oli hyväkuntoinen, hän kävi meillä lähes päivittäin kylässä. Hänellä oli aina tuomisinaan lakupötköjä meille lapsille. Hän istui keinutuolissa ja usein esittelin hänelle uusia liikkeitä, joita olin oppinut telinevoimistelussa. Joskus olin myös mummun ja ukin luona hoidossa. Silloin istuin ukin sylissä ikkunan ääressä ja odotimme yhdessä isääni hakemaan minua.
Monesti Suomessa ajatellaan, että sodan käyneet miehet olivat ihmisraunioita, jotka vain sinnittelivät sotavuosien jälkeen elämässä eteenpäin. Omat muistoni ukista sekä sotahistorioitsija Jenni Kirveen toukokuussa ilmestynyt tietokirja He selvisivät sodasta eivät tue mielikuvaa traumatisoituneista sotaveteraaneista.
Kirves kertoo Ylen haastattelussa (3.6.), että suurin osa sodasta palanneista oli kelpo ihmisiä ja riittävän hyviä vanhempia. He rakastivat lapsiaan, mutta osoittivat sen ehkä enemmän tekojensa kuin sanojensa kautta. Sotatraumat taas olivat Kirveen mukaan enemmän ruumiin muistissa kuin mielen, ja ne purettiin kovaan ruumiilliseen työhön. Hän sanookin, että kädet toimivat ukkosenjohdattimena, minkä kautta sotatrauma poistui. Puhumista harrastettiin vähemmän.
En muista, että oma ukkini olisi ikinä puhunut sodasta. Silti tiesin hänen olleen rintamalla. Se oli itsestäänselvyys. En myöskään huomannut, että hänellä olisi jäänyt mielensä sopukoihin suurempia traumoja. Lapsen silmin hän oli hyväntuulinen ja hymyssä suin kulkeva vanha mies. Pitkän ja hoikan veteraanin ryhtikin säilyi suorana, vaikka askel alkoi jo horjua.
Ukkini antama opetus onkin, että kaikesta voi selvitä, jopa sodan kauhuista. Omasta päätöksestä on myös kiinni, jääkö tapahtumiin vellomaan vai meneekö elämässään eteenpäin.
Kumman sinä valitset?